Aikuiset: E.T.

Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa

Petri Käihi ei saa mitä haastattelulta kaipaa. Hän istuu Erkki Toivolan vieressä lainaustiskin takana, välillä Toivola palvelee aamupäivän auringosta kirjastoon astuvia asiakkaita, vastaa hiljaisella äänellään puhelimeen.

Kirjastonhoitaja, kylän lasten E. T:ksi kutsuma, ei suostu kertomaan itsestään mitään. Miksi ryhtyi alalle tai omasta suhteestaan kirjoihin. Väkisinkin tulee tunne, että miehessä ei ole inhimillistä puolta ollenkaan.

Juttu jäisi tällaisenaan pelkäksi kirjaston esittelyksi. Lisäksi E. T. pisti poikki ja karsi kaiken, mikä ei hänestä tuntunut sopivalta: “Ei sitä voi lehteen laittaa, tai se on liian vaikea asia selittää.”

Juuri kun Petri on saanut mietityksi uuden kysymyksen, paikalle ryntää puolenkymmentä toisella kymmenellä olevaa poikaa istumaan musiikkipöydän ääreen. Ne alkavat kovaäänisesti vaatia musiikkia.

Yksi pojista ryntää hakemaan kuulokkeita telineestä. Poika kantaa niitä ronttana sylissään, yksi kuuloke raahaa maata johdostaan. Pojan lenkkarinnauhat ovat auki, Petrille tulee mieleen kuva, kuinka hän ottaa pelkistä

kengännauhoista kiinni ja kantaa pojan niistä roikottaen pihalle.

— Ei saa turmella kuulokkeita, kertokaa yksitellen mitä haluatte kuulla,

sanoo E. T. hiljaa.

E.T:n otsa on rypistynyt heti nuorten tultua sisään. Miehen huulet ovat

hieman alaspäin kaartuneetja suurissa silmissä on huolestunut katse.

Musiikkipöydän luona on käynnissä kovaääninen sota karkkipaperereilla.

— Ei saa roskata, kuiskaa E. T.

Sitten E. T. puistaa päätään ja laittaa musiikin soimaan. Pöydästä kuuluu kiihkeää protestointia, että musiikki on väärää tai ohjattu vääriin kuulokkeisiin. Pian lauma uppoutui taas enemmän itseensä. Pöydässä on, nyt musiikin säestyksellä, käynnissä monta peliä: Yksi koettaa kuulokkeet päässä päästä potkaisemaan pöydän toisella puolella olevaa. Toiset ampuvat karkkipapereilla pöydän päältä toisiaan. Pari oli uppoutunut musiikkiin ja hyppyyttää tuolejaan ylös alas.

Asiakkaita tulee äkkiä ovesta monta.

— Minä käyn katsomassa varastoa. Otan samalla muutaman kuvan, jatketaan sitten, Petri sanoo ja nousee.

E. T. nyökkää, helpottuneen tuntuisena.

Pari kuvaa Petri ottaa tiskin toiselta puolen, kun E. T. palvelee asiakkaita. Molemmissa näkyy kyllä kirjastonhoitaja, mutta se painoi kummassakin päänsä alas. Ei kunnon kuvaa, ei kirjastonhoitajasta ihmisenä mitään, Petri ajattelee.

Varasto on melko iso. Petri katselee korkeita pitkiä hyllyjä, kirjoja näyttää olevan loputtomasti. Petri miettii, kannattiko pelkkiä kirjoja kuvata. Hänelle tulee mieleen aiemmin sanottua ja hän kirjoittaa sen muistiin:

“Pyöritettävänä on noin 20 000 kirjan ruletti, siksi järjestyksen täytyy olla

tarkka”, oli Toivola sanonut.

20 000, se tuntuu Petristä äkkiä tähtitieteelliseltä luvulta. E. T. varmaan rakastaa kirjoja, mutta ei halua puhua niistä, ei usko että kukaan ymmärtäisi. Kirjan arvostus on näennäisesti hyvä, mutta käytännössä kirjallisuus

on jatkuvasti menettänyt asemaansa. E. T. on itse lukenut varmasti paljon kirjoja, ehkä jopa sen 20 000.

Petri palaa varaston ovelle. Äsken tulleet asiakkaat ovat poistuneet.

Nuoret remuavat edelleen pöydässä, karkkipaperit lentelevät. E. T. istuu

otsa rypyssä, yrittää tehdä töitään. Vähän väliä mies kuitenkin nostaa katseensa nuoriin. Sitten, E. T. ei vilkaise oikealle, missä on audiovisuaalinen kokoelma, kasetteja, videokasetteja ja CD:itä. Katse ei käväise lehtihyllyn

esille asetetuissa lehdissä, hyppää yli sarjakuvat, hän katsoo vain kirjoja. Petri tajuaa tämän.

Sitten E. T. katsoo taas nuoria, Petristä nyt jotenkin intensiivisesti. Äkkiä yksi nuorista jäykistyy, ottaa kuulokkeet korviltaan kuin robotti ja nousee seisomaan jäykästi. Sitten tuo villapipoinen hip-hoppari kävelee kuin unessa kohti erästä hyllyä, ojentaa kätensä ja ottaa kirjan, palaa pöytään. Poika laittaa kuulokkeet korvilleen, mutta avaa kirjan ja alkaa lukea. Nä keekö Petri E. T:n huulilla hienoisen hymyn?

Petri tuntee orastavan aavistuksen, kuin kutinan. Ehkä hänellä onkin juttu. Petri seisoo keksimänsä ajatuksen huumaamana varaston ovella ja valtava ajatus täyttää hänen päänsä. Ne hakavat vaikuttaa meihin kirjallisuuden totuudellisuuden kautta. Antaa nuorillemme syvemmän ymmärryksen. Hän astuu haltioituneena kirjaston puolelle, kävelee kuin unessa kohti lainaustiskiä. Vuosisadan juttu.

Juuri silloin remu pöydässä kasvaa. Pojat ovat aloittaneet sodan. Eikä mitä tahansa sotaa, vaan ainoan kirjasodan mitä nykyään enää voidaan käydä, pojat heittelevät toisiaan kirjoilla.

E. T. nousee seisomaan.

— Pojat, ei saa turmella kirjoja, E. T. sanoo, vain hieman kovemmalla äänellä kuin normaalisti ja lähtee vastahakoisesti kiertämään tiskiä.

Ennen kuin E. T. kerkiää kunnolla tiskin takaa, ovat nuoret jo puolivälissä

matkalla ovelle, huutelevat mitä sattuu ja näyttääpä joku perinteisen käsimerkinkin. Petri kävelee E. T:n viereen ja he katselevat surkeaa näkyä. Kuulokkeet heiteltynä minne sattuu, kirjoja auki ja kyljellään lattialla ja pöydällä. Jotkut ammuksista ovat osuneet kirjahyllyihin, tehneet aukkoja niiden tasaisun muureihin pudottaen kirjoja lattialle.

E. T. huokaisee ja alkaa kerätä kirjoja. Petri kumartuu myös keräämään. Hän katsoo kyykkysiltään kirjastonhoitajaa kuin hypnotisoituna.

— Kuulkaa, minä ymmärrän. Te tahdotte vain hyvää, eikö niin, Petri sa

noo.

Erkki Toivola ei näytä kokonaan ymmärtävän, nyökkää sitten. Äkkiä siinä E. T:n vierellä kontallaan Petri pään täyttää kuva verkostosta. Suomen jokaisessa kirjastossa on yksi Heistä. He istuvat kärsivällisesti tiskinsä takana ja antavat nuorten käyttäytyä sopimattomasti, eivät aja heitä pois. He toivovat, että nuoret aina palaisivatja ennen pitkää löytäisivät sen mikä on arvokkainta, kirjallisuuden humaanin sanoman.

Petri nielaisee kerätessään kirjoja. He eivät ole koskaan paljastuneet, eikä hän aio heitä paljastaa. Petri tietää, että salaisuus tulee polttamaan hänen sisintään lopun elämää. Se polttaa, mutta myös lämmittää.

Heidän saatuaan kerättyä kirjat, Petri tuntee suuren rauhan asettuvan sisäänsä. Hän ymmärtää, miksi E. T. ei voi kertoa mitään itsestään, ei paljastaa mitään henkilökohtaista, koska hänellä ei ole elämänhistoriaa sillä

tavalla kuin ihmisellä. Tai varmaan on, mutta sellainen, ettei ihminen sitä ymmärtäisi.

— Voinks mä saada sen aarrejutun, sitä mä tulin hakemaan. Me vaan innostuttiin liikaa, sanoo villapipoinen poika kirjaston ovelta.

Nyt poika ei ole piittaamaton, röyhkeä tai ylimielinen.

— Siellä se on hyllyssä Timo, sanoo E. T.

Poika käy hakemassa kirjan ja lainatessaan sanoo;

— Tän jälkeen mä luen sen, jossa on paljon niitä pieniä ukkeleita, jotka käyttää sen ison. Onks se hyvä?

— Gulliverin retket? En ole lukenut, sanoo E. T. ja tuntuu hieman huvittuneelta pojan halusta tehdä vaikutus lukemisellaan.

Petri ei tiedä mitä ajatella. Poika poistuu kirja mukanaan. E. T. sanoo;

— Musiikkiharrastus ja soittaminen on vienyt kaiken ajan jo kymmenen vuotta, ei ole ollut aikaa lukea.

Petri tajuaa, ei vieras kaukaa, kirjastonhoitaja.

Petri lähtee myös ja mentyään ovesta ulos, katsoo vielä kirjastonhoitajaa lasi-ikkunan takaa. Näkee, kuinka E.T:n taitavat pitkät muusikonsormet järjestelevät CD;itä, jotka ovat menneet epäjärjestykseen, kun hän on

yrittänyt tyydyttää, kärsivällisesti, muistaa Petri nyt, nuorten musiikin kuuntelutarvetta.

Äkkiä Petri näkee kirjastonhoitajien illalla kotonaan keskustelevan sanattomasti asioista, joita he ihmiskunnalle musiikin kautta välittävät. Keskustelu tapahtuu soittamalla jotain instrumenttia, jonka toiset kuulevat vain mielessään ja vastaavat siihen omalla soitollaan. Eikö sitä sanota, että musiikki on universaali kieli ja varsinkin tämän päivän nuorten kieli?

Nimimerkki: Foreigner