Aikuiset: Hyllyjen välissä

Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa


Hyllyjen välissä oli hämärää.


Dorian Grayn jo käheytynyt ääni kaikui yläkerran porrastasanteelta. Hän yritti

muuntaa sitä, mutta kyllä, tunsin vahingoniloa siitä, että äänestä hänet tunnisti vanhaksi mieheksi.

Hän puhui jonkun naisen kanssa, jonka ääntä en tunnistanut. Nainen puhui hiljaa, eikä auttanut,

vaikka kuinka venyttelin korviani.

Minun pitäisi olla varovainen.


Vaikka oli pimeää, tiesin, että oikealla puolellani oli scifihylly ja vasemmalla puolella

romantiikka. Olin sukkasillani, jotta pystyin liikkumaan hiljaa. Lattia oli hyllyn edestä vähän märkä

ja tukahdutin kirouksen, kun sukkani kastui. Yritin olla ajattelematta, mikä siitä oli mahtanut

kulkea.


Olin ollut kirjastossa jo kuukauden ulko-oven katoamisen jälkeen. Olin melko varma,

että kukaan heistä ei ollut huomannut minua, mutta en aikonut edelleenkään ottaa turhaa riskiä.

Olin nähnyt, mitä Dorian pystyi tekemään. Se oli hirvittävää. Sydämeni hypähti aina kun näin

hänet. Pahinta oli, ettei se kuitenkaan tapahtunut hänen kauheutensa takia, vaan hänen

kauneutensa.


Kuulin naisen askeleiden loittonevan. Hame kahisi askelten tahtiin, mistä päättelin

hänen olevan joku aatelinen. Köyhillä ei tuolta kuulostaviin kankaisiin ollut varaa. Dorian käveli

yläkerran tasanteella edes takaisin, pehmein askelin. Kuulin oven avautuvan hänen takanaan.

Tunnistin miehen äänen hänen tervehtiessään Doriania. Karvani nousivat pystyyn ja selkärankani

kangistui. Äänestä ei voinut erehtyä. Se oli Patrick Bateman.


Paniikki hakkasi rinnassani niin lujaa, että näin hetken vain mustaa. Kun sain tärisevät

jalkani tottelemaan, tajusin, että minun on pakko päästä ovelle. En kestäisi enää yhtään yötä tai

tulisin aivan kahjoksi. Tai sitten sitä ennen minut olisi jo murhattu moottorisahalla tai henkarilla.


Olin kiertänyt mielestäni koko kirjaston jo monta kertaa, käynyt ainakin

kolmekymmentä kertaa siellä, missä ulko-ovi ennen oli. Nyt sen tilalla oli tyhjä seinä. Ei edes

kirjahyllyä. Pelkkä seinä. Olin kuin mustasukkaisen aviomiehen elävältä muuriin muuraama vaimo,

paitsi että minut oli mitä ilmeisimmin muurattu kirjastoon. Minulla oli toki tilaa liikkua enemmän

kuin edellä mainitun vertauksen henkilöllä, mutta en ollut kovin tyytyväinen tilaani. Ei minulla sitä

paitsi ollut mustasukkaista aviomiestä. Eikä valitettavasti myöskään ketään, joka olisi etsinyt minua

ainakaan kovin pian. Minulla oli vain kirjasto, jonka ikkunoista näkyi pelkkää pimeää. Ikkunoita

tuskin saisi rikottua. Sitä en ollut uskaltanut edes yrittää, sillä Dorian ja muut kuulisivat taatusti.


Niin. Puuttuvan ulospääsyn lisäksi he olivat ongelmani. Joka yö ja päivä täällä

hiippailivat hiukan eri olennot. Ainoa tilassa näkemäni ovi oli ylätasanteen takaosassa, mutta jollei

siellä ollut Dorian tai Patrick, niin ainakin Bellatrix Lestrange käveli ympyrää hermostuneesti

sadatellen, vampyyri Lestat syöksähteli kohti kattoa tai Saruman suki ajatuksissaan partaansa.

Siellä ne pasteerasivat kuin mitkäkin vartijat. Hannibal Lecteriä ei sentään pitkään aikaan ollut

näkynyt, mutta ilman häntäkin tilanne oli täysin mahdoton. Oli pakko olla toinenkin reitti.

Alakerran porukka oli huomattavasti sopuisampaa kuin yläkerran. Siellä olin nähnyt

vain ystävällismielisiä hahmoja, kuten Nasun, joka istuskeli aina välillä lastenkirjaosastolla aapinen

sylissään tai Jane Eyren, joka oli aina nenä kiinni kirjassa tieto-osastolla eikä noteerannut minua

millään lailla. Nuorten osastoa välttelin siitä syystä, että Jukolan veljekset lukivat siellä tauotta

yhteen ääneen ja se kuulosti hirvittävän pitkäveteiseltä.


Carrie White puolestaan ramppasi rappusia ylös, alas, kuin ei olisi itsekään tiennyt,

mihin oikein kuuluu. Nyt hän käveli keskelle alakerran salia ja pudotteli ympärilleen pieniä

kipinöitä, joita kuningas Arthur riensi sammuttamaan hakkaamalla niitä miekkansa lappeella.

Sitten Carrie paineli mököttämään alakerran siivouskomeroon. Arthur palasi lukunurkkauksen

kahdenistuttavan, pyöreän pöydän ääreen, jossa hän tarkasteli Morgainen kanssa jotakin

paksuhkoa opusta. Hekään eivät kiinnittäneet minuun huomiota, mutta pysyttelin silti visusti

romantiikkahyllyn kätköissä.


Tilannetta pähkäillessäni nenääni kulkeutui tunkkainen haju. Vaistosin, että joku

liikkui vastapäisen kirjahyllyn toisella puolella. Liki ääneti. Kyyristyin nurkkaan hyllyjen viereen ja

toivoin, että se joku menisi pian ohi. Haju vain voimistui. Se oli hien haju.


Hätkähdin, kun hyllyn takaa ilmestyi karvainen pää. Sitten näkyviin tuli loppuosa

kaverista, jota en ollut ennen nähnyt. Asusteesta, tai pikemminkin sen puutteesta päätellen ei

kuitenkaan voinut erehtyä henkilöstä. Lihakset pullistelivat pronssivärisen ihon alla.


Nostin sormen huulilleni, kun mies kyykistyi viereeni.

– Minä Tarzan, hän kuiskasi.

Nyökkäsin.

– Minä Liisa.

Tarzan katseli minua ystävällisin silmin.

– Mitä sinä teet täällä? hän kysyi.

– Ihmettelen ihan samaa. Tulin lukemaan tenttiin ja nukahdin. Sen jälkeen olen ollut

täällä. Sattuisitko tietämään, miten täältä pääsee pois?


Tarzanin huokaus kuulosti surulliselta.

– Olen yrittänyt sitä monta kertaa. Ei onnistu. Täällä ei ole ulko-ovea.

En voinut muuta kuin huokaista itsekin syvään. Ainoa ihminen, joka puhui minun

kanssani, ei ollut minua yhtään viisaampi. Mitä toisaalta voisi odottaa viidakossa kasvaneelta?

Samassa suunnitelma alkoi muotoutua mielessäni. Yhtäkkiä tunsin itseni pelottomaksi. Ehkä se

johtui Tarzanin ystävällisyydestä.


– Kuule Tarzan, sanoin, – tiedätkö mitä tuon yläkerran tasanteen oven takana on?

– En. He eivät päästä siitä läpi.

– Mitä hemmettiä. Sinä olet Tarzan! Ei kukaan voi olla päästämättä sinua läpi.

Tarzan näytti miettivän ankarasti.

– Olet oikeassa. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Yritetään.


Väijyin rappusten alapäässä suuren viherkasvin takana ja odotin. Meidän suunnitelmamme ei ollut

kovin tarkka, mutta sitäkin päättömämpi. Minä kiipeäisin rappusia ylös, vetäisin Dorian Grayn

huomion puoleeni ja sillä aikaa Tarzan hyppäisi tolpan kautta tasanteelle, kolkkaisi Möhköfantin ja

juoksisi avaamaan oven.


Nieleskelin matkalla ylös. Dorian seisoi selin minuun, vaikka varmasti kuuli tuloni.

Hän rapsutteli kauhistuttavan näköistä, lemuavaa Möhköfanttia, jonka hengitys rahisi miltei yhtä

raskaasti kuin omani. Olin parin metrin päässä, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Kun näin hänen silmänsä, tiesin, että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia.

Polveni valahtivat täysin veltoiksi.

Hän oli kaunein ihminen, jonka koskaan olin nähnyt. Silmien säihke oli täysin

luonnoton, ylimaallisen, epäinhimillisen ihana. Vihasin sitä, että hänestä huokuva vaaran tuntu sai

minut veteläksi. Dorian otti minut käsivarsilleen ja huokaisin kuin rakastunut hupakko. Enää

minulla ei ollutkaan kiire.


Samassa Möhköfantti huomasi alakerrassa tassuttelevan Nasun ja rynnisti

ohitsemme rappusiin. Kuului kiljaisu, kun Tarzan heilautti itsensä verholla kaiteelle, jäi siihen

horjumaan ja kaatui sitten päällemme.


– Äkkiä! Tarzan huusi. – Minä unohdin varoittaa, älä ikinä, ikinä, katso häntä silmiin!

Tarzan nykäisi minua kädestä ja kiskoi minut ovelle. Se ei ollut lukossa. Hän repäisi

oven auki ja juoksi sen takana olevaan käytävään. Minä juoksin hänen perässään pitkin pitkää

käytävää. Vilkaisin nopeasti taakseni ja näin, että kukaan ei seurannut meitä. Käytävän perällä

häämötti ovi. Juoksimme minkä pääsimme ja toivo kasvoi minussa oven lähentyessä. Kun Tarzan

avasi sen, heittäydyin hänen jäljessään.


Törmäsin Tarzaniin, joka pysähtyi edessäni kuin seinään. Kompuroin ja kaaduin

lattialle. Sieltä käsin aloin katsella ympärilleni. Huomasin, että olimme kirjaston yläkerran

tasanteella, jossa seisoi myös Dorian Gray.


– Haluatteko juosta reitin uudelleen? Dorian kysyi.

Minä purskahdin itkuun.

– Ei tästä tule mitään! Miten täältä pääsee pois?

Tarzan näytti yhtä pöllämystyneeltä kuin minäkin.

– Niin, niin. Kaikille tulijoille täytyy selittää samat asiat, Dorian puuskahti.

Katsoin visusti lattiaan, kun hän puhui.

Dorian käveli oven vieressä seisovalle kirjahyllylle ja nappasi sieltä teoksen, jonka

antoi minulle.


– Täältä ei pääse pois ennen kuin on lukenut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa

etsimässä -kirjasarjan niin, että päästyään loppuun muistaa vielä, miten tarina alkoi ja osaa selittää

tapahtumat ulkomuistista. Voit aloittaa heti.

Ojensin vapisevat käteni kohti kirjaa.

– Minä olen lukenut Alastalon salissa, kuiskasin. – Ainakin aloittanut.

Dorianin käheä nauru kaikui kirjaston holvatussa katossa.

– Niinhän sinä väität. Kyllä minä tiedän, että et ole lukenut sitäkään juuri

nimeksikään. Nyt kannattaisi pistää töpinäksi. Kuten huomaat, neiti Eyre työskentelee mitä

ahkerimmin. Nasu taas ei osaa vielä lukea, joten hänellä menee vähän kauemmin... ja lordi

Graystoke...


Dorian pudisti päätään.

– Arvon lordi ei ole vielä edes aloittanut.

Tarzan näytti vähän nololta.

– Tiesitkö sinä tästä? Minä tiukkasin.

Tarzan kohautti olkiaan.

– Hän yritti vain päästä helpolla, Dorian sanoi.


No niin. Nyt siis istun kirjaston lukusalissa ja minua ärsyttää, miten neiti Eyre naksuttelee kieltään,

mutta en kehtaa huomauttaa siitä hänelle. Pitääkseni pääni kasassa aloin kirjoittaa ylös tätä

tarinaa. Ehkä joskus pääsen täältä ja voin kertoa tämän eteenpäin. Ehkä... tänään olen päässyt jo

Madeleine-leivokseen asti. Salaperäiset hahmot ja jännittävinä sykkivät teokset ympärilläni

kuitenkin tekevät tehtäväni lähes mahdottomaksi. Aina kun minusta tuntuu, että homma etenee,

Dorian tulee paikalle ja ärsyttävän itserakkaaseen sävyyn vie ajatukseni täysin muualle ja joudun

taas aloittamaan alusta. Minä hukun hänen silmiinsä ja siinä samassa unohdan, mistä tarina alkoi.


Nimimerkki: Kirjaimuri

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja

1. sija aikuisten sarjassa Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän

Aikuiset: Sirkka Turkki - Kirjastokokemus

2. sija aikuisten sarjassa Koulujen kevään päättäjäispäivä oli Helsinginkatu 22 C 62: ssa kaoottinen. Äiti ja pienemmät sisarukset lähtivät maalle hoitamaan puutarhaa, vanhempi sisko lähti Ruotsiin ke

Aikuiset: Leena Huotilainen - Sivut

3. sija aikuisten sarjassa Odysseia mietti elämänsä tarkoitusta tietämättömänä sivujensa sanoista. Se ajelehti ajatuksesta toiseen. Viime aikoina se oli ehtinyt mietiskellä ja mumista yksinään. Kukaan