Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja

1. sija aikuisten sarjassa

Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei

ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän lumiauran päälle, pomppasi pian maahan

ja jatkoi vaikean näköisesti kävellen harmaan roskalaatikon taakse.

Heitin tupakan lätäkköön, heilautin jalkani satulan yli ja jatkoin polkemista. Kumit upposivat

syvälle märkään nurmeen. Kolme vuosikymmentä aiemmin olin samalla kentällä harjoitellut

kiekonheittoa, jossa kehityinkin aina huonolle piirikunnalliselle tasolle saakka.

Pääsin pyörätielle. Hengästytti.

Päässäni oli edelleen ihmeen hyvässä kunnossa oleva pipo, jossa mainostettiin Lake Placidin

talviolympialaisia. Ajoin naisten koripyörällä, jonka vanha, jousitettu satula narisi mukavasti samassa

tahdissa poljentani kanssa. Ylitin junaradan. Kreosootin pistävä haju leijui nokkaan. Jos olisin vilkaissut

oikealle, olisin nähnyt pigmenttitehtaan kolmen ja puolen kilometrin päässä tupruttavan kolossaalisen

savupiipun.

Ylämäkeen käännyttyäni kirosin mielessäni, etten ollut pumpannut kumeihin tarpeeksi ilmaa.

Poljin lukion ja yläkoulun ohi. Kaksi teini-ikäistä tyttöä käveli vastaani. Molemmat vahtasivat

puhelimiaan, kaulat olivat paljaana ja farkut näyttivät ruohonleikkurin alle jääneiltä. Siinäpähän saavat

keuhkokuumeen. Kaarsin parkkipaikan läpi kirjaston eteen, heilautin oikean jalkani satulan yli ja nostin

pyörän tyhjään telineeseen. Metalli kilahteli metallia vasten kun lukitsin kulkupelini paksulla kettingillä -

oltiinhan Pihlavassa.

Kaivoin tupakka-askin takintaskusta ja astelin vähän kauemmas sisäänkäynniltä. Käännyin selin

tuuleen ja sytytin savukkeen. Katselin ympärilläni huojuvia paljaita koivuja. Vielä muutaman viikon saisi

odottaa hiirenkorvia. Kirjaston parkkipaikalla oli vain yksi auto, sekin työntekijän. Kävin niin usein, että

tiesin jo ajoneuvosta kuka olisi työvuorossa. Lauma mölyäviä koululaisia nousi keskustaan vievään

bussiin. Tien toisella puolella vanha asuinrakennus odotti purkamistaan. Kattotiilet olivat paksun

sammalen peitossa, ikkunoita puuttui. Siristin silmiäni ja tuijotin aurinkoon. Hieman yli kahdeksan

minuuttia vanha valo ympäröi minut.

Imaisin vielä muutaman kerran nopeasti. Siniharmaa savu nousi keväiseen ilmaan ja hajosi

riekaleiksi, pian näkymättömiin. Heitin tumpin sadevesikaivoon ja vilkaisin ympärilleni. Ei ketään.

Vedin povitaskustani litteän pullon skottilaista mallasviskiä, kiersin korkin auki ja otin huikan. Rinnassa

tuntui heti lämpimältä.

Sujautin pullon takaisin takin sisään, kävelin kuperan katoksen alle ja vedin ruman turkoosilla

maalatun oven auki. Tuulikaapissa seurakunta lähestyi syntisiä nelivärijulisteella, jossa mainostettiin

raamattupiiriä, virsi-iltaa ja seurakuntapiiriä. Kaikki tervetulleita. Ruumiinkulttuuria oli tarjolla

kokkikoulun ja seurakuntatalon sählyvuoron merkeissä. Joku oli kirjoittanut julisteeseen ”eroakirkosta.fi”.

Avasin tuulikaapin sisemmän oven, otin repun pois selästä ja pipon päästä. Aulassa oli

pienimuotoinen näyttely. Läheisen päiväkodin lapset olivat painelleet punaisia, sinisiä ja keltaisia

kämmenien ja jalkojen kuvia mustalle kartongille. Yhdellä varhaiskasvatettavalla näytti olevan kuusi

varvasta.

Tervehdin kirjastovirkailijaa. Mietin aina, kuinka onnekkaita he olivatkaan saadessaan

työskennellä tällaisessa paikassa. Avasin repun ja jätin kirjat palautustiskille. Pääosin kotimaista

kaunokirjallisuutta, miesten kirjoittamaa, pari nidettä vanhentuneita kosmologisia teoksia ja yksi

kiinteistönhoidon oppikirja, jota en ollut ehtinyt edes avata.

Tungin pipon reppuun ja astelin lehtilukusaliin. Tila oli tehty nurkkaukseen, jonka seinät olivat

suureksi osaksi lasia. Auringon lämpö tuntui miellyttävältä, avasin takin kokonaan. Paikalla ei ollut

muita. Täydellistä.

Idea lukusalilla varustetusta kirjastosta juontaa juurensa 1850-luvun Englantiin, jossa poliittisten

päätöksentekijöiden tavoitteena oli ohjata kaupunkien työväestön vapaa-ajanviettomuotoja pois

tissuttelusta lukemiseen. Varsin kannatettava ajatus, vaikka heidän mielessään tuskin kävi kaltaiseni

bibliofiili, joka päättäisi yhdistää edellä mainitut harrasteet. Kurotin kaulaani lehtihyllyn yli

palautustiskille päin. Ei ketään. Pullo kävi nopeasti huulillani. Bottoms up!

Tarjonta oli runsas. Maakuntien suurimmat lehdet, paljon aikakauslehtiä, tiedettä ja tekniikkaa,

kulttuuria ja viihdettä. Jos minulta kysyttiin, niin vuoden 1961 kaksi merkittävintä tapahtumaa olivat Juri

Aleksejevitš Gagarinin avaruuslento ja uuden kirjastolain hyväksyminen.

Valitsin jonkin tiedelehden sen kummemmin ajattelematta, kunhan pääsisin istahtamaan hetkeksi

ja lepuuttamaan polkemisesta hapoille menneitä jalkojani. Luin lyhyehkön artikkelin nanoteknologiasta.

Käänsin sivua: Rasvamaksa voi löytyä keneltä vain. Mitä on pimeä energia? (Kenpä tietäis sen.)

Euroopan avaruusjärjestö haki uusia astronautteja. Tarkistin kriteerit. ESAn jäsenmaiden kansalaisuus? Kyllä. Maisteritason tutkinto luonnontieteistä, lääketieteestä, insinööritieteistä,

matematiikasta tai tietotekniikasta? Laveasti tulkittuna kyllä. Vähintään kolmen vuoden työkokemus

alaltaan? Katso CV. Hyvä henkinen ja fyysinen terveys? Hieroin reisiäni.

Nousin, taitoin aviisin kiinni ja sujautin sen takaisin omalle paikalleen. Poistuessani

lehtilukusalista reppuni vapaa olkain takertui uutuuskirjoja esittelevän telineen kulmaan. Pari nidettä

tipahti lattialle. Virkailijan pää kurkisti takahuoneen ovensuusta.

– Anteeksi.

Asetin kirjat paikoilleen. Pää vetäytyi takaisin.

Kuljeskelin pitkän tovin hissukseen ylävartalo kenossa hyllyjen välissä. Mukavaahan täällä oli,

lämpimässä rakennuksessa, poissa keväisestä viimasta. Viina alkoi mennä päähän. Historia. Henkilö- ja

sukuhistoria. Yhteiskuntaelämän edustajat. Upseereja, diplomaatteja, urheilusankareita, diktaattoreja,

poliitikkoja. Liehuva liekinvarsi. Ei herranjumala. Otin kirjan käteeni, katsoin kannessa väkinäisen

näköisesti hymyilevää naista, jonka mekon väri oli samaa rumaa turkoosia kuin kirjaston ovet ja jonka

olkatoppaukset olisivat saaneet Dannynkin mollituulelle. Liekö vesisängyssä naiminen sekoittanut

taannoisen rouva opetusministerin pään, mutta muistin vieläkin keskustelun vuoden 1992 uudesta

kirjastolaista, jonka sisältö oli kuin suoraan Kuntaliiton kynästä. Ehdottipa pröökynän johtama ministeriö

lukukausimaksuja ammattikouluihin, lukioihin ja yliopistoihin. Puistatti. Työnsin kirjan takaisin.

Vaihdoin hyllyväliä. 86.2. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuuden historia ja

tutkimus. Pentti Haanpään tarina. Luin takakannen. Sujautin kirjan reppuuni. Puhelin soi jossain

vaimeasti. Kuulin virkailijan vastaavan. Muutama kopiseva askel, jonka jälkeen kiinni painettavan oven

ääni. Höristelin korviani. Kuulin vain vaimeaa kitinää ilmanvaihtokanavista. Vaihdoin hyllyväliä.

Taiteet, liikunta, huvit. Kuvanveisto. Näyttämötaide. Pelit, leikit, keräily. Shakki. Otin yhden

avausteoriaa käsittelevän ohuen niteen mukaani. Jos muuten tavalliselta kaduntallaajalta kysytään, kuka

on maailman paras shakinpelaaja, ne vastaavat ainoan nimen, jonka tietävät: Garri Kasparov. Osa lausuisi

sukunimenkin G:llä. Ehkä yksi tuhannesta tietäisi Magnus Carlsenin. Mutta he kaikki olisivat väärässä.

Paras – silloin kun viitsii – on Ukrainan Vasil Ivantšuk. Käykää huviksenne läpi Linaresin vuoden 1991

turnauksen ottelut. Siellä sai Bakun pörröpääkin kyytiä.

Käväisin internet-pisteellä. Muistelin jollakin yleisöluennolla kuulleeni, että 1990-luvun

puolivälissä koko Suomessa oli vain yhdeksän kirjastoa, joissa internet-yhteys oli asiakaskäytössä.

Olen melko varma, että lähikirjastoni ei ollut yksi niistä. Nyt tilanne oli toki toinen. Edessäni oli kaksi

konetta, joista toiseen piti varata aika ja toista sai käyttää jonotusperiaatteella vartin kerrallaan. Kumpikin

oli tyhjillään. Laskin repun lattialle ja levitin takkini tuolin selkänojalle varoen kolauttamasta pulloa

tuolinjalkaan. Istahdin. Edellinen käyttäjä ei ollut sammuttanut selainta. Avasin piruuttani hakuhistorian.

Toiseksi alimman tulodesiilin edustajan ominaisuudessa minuakin kiinnosti tietää, olivatko Tiedon talo -

projektissa, Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeessa, työpajoissa, keskustelufoorumeissa ja jos vaikka

missä kylvetyt tiedonjyvät langenneet hedelmälliseen maahan. ”Metalli liitto pori”, ”järjestäytymisaste

satakunta”, ”niinkuin vai niin kuin”, ”Sleepy Sleepers Ege ege ege sanat”, ”Rederik oikea nimi”, ”Rederik

pituus”, ”swedish busty milf threesome”. Kuuntelin hiljaisuutta. Tyhjensin selaimen historiatiedot, otin

tavarani ja nousin. Tarvitsin ryypyn.

Näytelmät. Beckettiä. Tungin pari nidettä reppuuni. Filmatisoinneista Viimeinen ääninauha on

aina yhtä koskettava. John Hurt herra Krappina. Ylittämätön veto. Ylittämätön teksti. Kirjoitettu

helmikuussa 1958 näytelmäkirjailijan toisessa kodissa Ussy-sur-Marnen pikkukylässä Pohjois-Ranskan

keskiosassa hänen kuultuaan nuoruuden rakastettunsa Ethna MacCarthyn parantumattomasta sairaudesta.

Hapuilua, kaipuuta. Perin tuttua.

Suomenkielinen kertomakirjallisuus. Valikoima oli näin pieneen lähiöön enemmän kuin riittävä.

Valtionapu oli käytetty mallikkaasti tappiin. Otin hyllystä tuoreimman Sahlbergin, kävelin ikkunapöydän

ääreen, asettelin kamppeeni tuolille ja istahdin varovasti vastapäiselle. Katsoin viistoa kattoa, tilan tuntu

rauhoitti. Tämä oli maailman paras paikka kodin jälkeen.

Nojasin pääni ikkunapieleen ja avasin kirjan syliini. Patterista kohoava lämpö raukeutti oloa.

Suljin hetkeksi silmäni. Muistelin vanhaa kirjastorakennusta, sittemmin asuinkäytössä ollutta ja

tuhopoltettua. Sen omituista tuoksua, narisevaa lattiaa, pakon sanelemaa labyrinttimaista rakennetta.

Moniko näistä niteistä oli ollut jo siellä? Kauanko lehtien vuosikertoja säilytettiin? Mikä oli Jupiter

Jonesin painoindeksi? Oliko 'Enid Blyton' miehen vai naisen nimi? Mitä se lainauksessa käytetty tonnin

painoinen rämisevä laite itse asiassa teki?

Heräsin siihen, kun käsissäni ollut romaani putosi lattialle. Könysin niteen pöydän alta.

Kirjastovirkailijan pää työntyi esiin hyllyn takaa.

– Anteeksi.

Pää vetäytyi näkymättömiin.

Nousin ja vedin takin ylleni. Hetkellisen desorientaation jälkeen hain vielä kaksi

matematiikan historiaa käsittelevää teosta, ennen kuin astelin lainaustiskille. Nainen keskeytti

hyllytyksensä, astui eteeni ja otti viivakoodinlukijan käteensä. Otin kirjastokortin lompakostani ja ojensin

sen virkailijaa kohti. Kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti, avaruuden eetterissä (jota ei sitten ollutkaan),

välimatka hänen sormiensa ja muovikortin välillä hupeni (kuvitelkaa tähän Aatamin luominen), puolittui,

puolittui uudelleen ja uudelleen (ad infinitum), kunnes Akhilleus saavutti kilpikonnan ja nappasi kortin

hyppysiinsä. Skanneri vingahti. Korttini ojennettiin takaisin.

Tunsin selittämätöntä läheisyyttä. Me kaksi läntisen maailman urbanisoitumisprosessin yhden

tuotteen, kirjastolaitoksen, pauloihinsa saanutta nöyrää ihmistä. Halusin kuiskata jotain hetkeen sopivaa,

välillämme olevan näkymättömän rajan ylittävää, jaloa, kestävää ja kaunista.

– Ei sentään maksa piippaa, kuulin ääneni sanovan.

– Nainen ei vastannut vaan käsitteli niteet nopeasti. Otin eräpäiväkuitin tulostimesta ja

– toivotin hyvää päivänjatkoa. Toivotukseeni vastattiin hiljaisella äänellä.

Vapautin pyöräni telineestä, laskin kettingin koriin ja lähdin taluttamaan lyhyttä mutta jyrkkää

nousua parkkipaikalta pyörätielle. Tasaiselle päästyäni sytytin tupakan, vedin pipoa hieman syvemmälle

päähäni ja käännyin katsomaan kirjastorakennusta kohti. Kirjastovirkailija tuijotti minua lehtilukusalin

sivuun vedetyn valoverhon takaa.