Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja
1. sija aikuisten sarjassa
Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei
ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän lumiauran päälle, pomppasi pian maahan
ja jatkoi vaikean näköisesti kävellen harmaan roskalaatikon taakse.
Heitin tupakan lätäkköön, heilautin jalkani satulan yli ja jatkoin polkemista. Kumit upposivat
syvälle märkään nurmeen. Kolme vuosikymmentä aiemmin olin samalla kentällä harjoitellut
kiekonheittoa, jossa kehityinkin aina huonolle piirikunnalliselle tasolle saakka.
Pääsin pyörätielle. Hengästytti.
Päässäni oli edelleen ihmeen hyvässä kunnossa oleva pipo, jossa mainostettiin Lake Placidin
talviolympialaisia. Ajoin naisten koripyörällä, jonka vanha, jousitettu satula narisi mukavasti samassa
tahdissa poljentani kanssa. Ylitin junaradan. Kreosootin pistävä haju leijui nokkaan. Jos olisin vilkaissut
oikealle, olisin nähnyt pigmenttitehtaan kolmen ja puolen kilometrin päässä tupruttavan kolossaalisen
savupiipun.
Ylämäkeen käännyttyäni kirosin mielessäni, etten ollut pumpannut kumeihin tarpeeksi ilmaa.
Poljin lukion ja yläkoulun ohi. Kaksi teini-ikäistä tyttöä käveli vastaani. Molemmat vahtasivat
puhelimiaan, kaulat olivat paljaana ja farkut näyttivät ruohonleikkurin alle jääneiltä. Siinäpähän saavat
keuhkokuumeen. Kaarsin parkkipaikan läpi kirjaston eteen, heilautin oikean jalkani satulan yli ja nostin
pyörän tyhjään telineeseen. Metalli kilahteli metallia vasten kun lukitsin kulkupelini paksulla kettingillä -
oltiinhan Pihlavassa.
Kaivoin tupakka-askin takintaskusta ja astelin vähän kauemmas sisäänkäynniltä. Käännyin selin
tuuleen ja sytytin savukkeen. Katselin ympärilläni huojuvia paljaita koivuja. Vielä muutaman viikon saisi
odottaa hiirenkorvia. Kirjaston parkkipaikalla oli vain yksi auto, sekin työntekijän. Kävin niin usein, että
tiesin jo ajoneuvosta kuka olisi työvuorossa. Lauma mölyäviä koululaisia nousi keskustaan vievään
bussiin. Tien toisella puolella vanha asuinrakennus odotti purkamistaan. Kattotiilet olivat paksun
sammalen peitossa, ikkunoita puuttui. Siristin silmiäni ja tuijotin aurinkoon. Hieman yli kahdeksan
minuuttia vanha valo ympäröi minut.
Imaisin vielä muutaman kerran nopeasti. Siniharmaa savu nousi keväiseen ilmaan ja hajosi
riekaleiksi, pian näkymättömiin. Heitin tumpin sadevesikaivoon ja vilkaisin ympärilleni. Ei ketään.
Vedin povitaskustani litteän pullon skottilaista mallasviskiä, kiersin korkin auki ja otin huikan. Rinnassa
tuntui heti lämpimältä.
Sujautin pullon takaisin takin sisään, kävelin kuperan katoksen alle ja vedin ruman turkoosilla
maalatun oven auki. Tuulikaapissa seurakunta lähestyi syntisiä nelivärijulisteella, jossa mainostettiin
raamattupiiriä, virsi-iltaa ja seurakuntapiiriä. Kaikki tervetulleita. Ruumiinkulttuuria oli tarjolla
kokkikoulun ja seurakuntatalon sählyvuoron merkeissä. Joku oli kirjoittanut julisteeseen ”eroakirkosta.fi”.
Avasin tuulikaapin sisemmän oven, otin repun pois selästä ja pipon päästä. Aulassa oli
pienimuotoinen näyttely. Läheisen päiväkodin lapset olivat painelleet punaisia, sinisiä ja keltaisia
kämmenien ja jalkojen kuvia mustalle kartongille. Yhdellä varhaiskasvatettavalla näytti olevan kuusi
varvasta.
Tervehdin kirjastovirkailijaa. Mietin aina, kuinka onnekkaita he olivatkaan saadessaan
työskennellä tällaisessa paikassa. Avasin repun ja jätin kirjat palautustiskille. Pääosin kotimaista
kaunokirjallisuutta, miesten kirjoittamaa, pari nidettä vanhentuneita kosmologisia teoksia ja yksi
kiinteistönhoidon oppikirja, jota en ollut ehtinyt edes avata.
Tungin pipon reppuun ja astelin lehtilukusaliin. Tila oli tehty nurkkaukseen, jonka seinät olivat
suureksi osaksi lasia. Auringon lämpö tuntui miellyttävältä, avasin takin kokonaan. Paikalla ei ollut
muita. Täydellistä.
Idea lukusalilla varustetusta kirjastosta juontaa juurensa 1850-luvun Englantiin, jossa poliittisten
päätöksentekijöiden tavoitteena oli ohjata kaupunkien työväestön vapaa-ajanviettomuotoja pois
tissuttelusta lukemiseen. Varsin kannatettava ajatus, vaikka heidän mielessään tuskin kävi kaltaiseni
bibliofiili, joka päättäisi yhdistää edellä mainitut harrasteet. Kurotin kaulaani lehtihyllyn yli
palautustiskille päin. Ei ketään. Pullo kävi nopeasti huulillani. Bottoms up!
Tarjonta oli runsas. Maakuntien suurimmat lehdet, paljon aikakauslehtiä, tiedettä ja tekniikkaa,
kulttuuria ja viihdettä. Jos minulta kysyttiin, niin vuoden 1961 kaksi merkittävintä tapahtumaa olivat Juri
Aleksejevitš Gagarinin avaruuslento ja uuden kirjastolain hyväksyminen.
Valitsin jonkin tiedelehden sen kummemmin ajattelematta, kunhan pääsisin istahtamaan hetkeksi
ja lepuuttamaan polkemisesta hapoille menneitä jalkojani. Luin lyhyehkön artikkelin nanoteknologiasta.
Käänsin sivua: Rasvamaksa voi löytyä keneltä vain. Mitä on pimeä energia? (Kenpä tietäis sen.)
Euroopan avaruusjärjestö haki uusia astronautteja. Tarkistin kriteerit. ESAn jäsenmaiden kansalaisuus? Kyllä. Maisteritason tutkinto luonnontieteistä, lääketieteestä, insinööritieteistä,
matematiikasta tai tietotekniikasta? Laveasti tulkittuna kyllä. Vähintään kolmen vuoden työkokemus
alaltaan? Katso CV. Hyvä henkinen ja fyysinen terveys? Hieroin reisiäni.
Nousin, taitoin aviisin kiinni ja sujautin sen takaisin omalle paikalleen. Poistuessani
lehtilukusalista reppuni vapaa olkain takertui uutuuskirjoja esittelevän telineen kulmaan. Pari nidettä
tipahti lattialle. Virkailijan pää kurkisti takahuoneen ovensuusta.
– Anteeksi.
Asetin kirjat paikoilleen. Pää vetäytyi takaisin.
Kuljeskelin pitkän tovin hissukseen ylävartalo kenossa hyllyjen välissä. Mukavaahan täällä oli,
lämpimässä rakennuksessa, poissa keväisestä viimasta. Viina alkoi mennä päähän. Historia. Henkilö- ja
sukuhistoria. Yhteiskuntaelämän edustajat. Upseereja, diplomaatteja, urheilusankareita, diktaattoreja,
poliitikkoja. Liehuva liekinvarsi. Ei herranjumala. Otin kirjan käteeni, katsoin kannessa väkinäisen
näköisesti hymyilevää naista, jonka mekon väri oli samaa rumaa turkoosia kuin kirjaston ovet ja jonka
olkatoppaukset olisivat saaneet Dannynkin mollituulelle. Liekö vesisängyssä naiminen sekoittanut
taannoisen rouva opetusministerin pään, mutta muistin vieläkin keskustelun vuoden 1992 uudesta
kirjastolaista, jonka sisältö oli kuin suoraan Kuntaliiton kynästä. Ehdottipa pröökynän johtama ministeriö
lukukausimaksuja ammattikouluihin, lukioihin ja yliopistoihin. Puistatti. Työnsin kirjan takaisin.
Vaihdoin hyllyväliä. 86.2. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuuden historia ja
tutkimus. Pentti Haanpään tarina. Luin takakannen. Sujautin kirjan reppuuni. Puhelin soi jossain
vaimeasti. Kuulin virkailijan vastaavan. Muutama kopiseva askel, jonka jälkeen kiinni painettavan oven
ääni. Höristelin korviani. Kuulin vain vaimeaa kitinää ilmanvaihtokanavista. Vaihdoin hyllyväliä.
Taiteet, liikunta, huvit. Kuvanveisto. Näyttämötaide. Pelit, leikit, keräily. Shakki. Otin yhden
avausteoriaa käsittelevän ohuen niteen mukaani. Jos muuten tavalliselta kaduntallaajalta kysytään, kuka
on maailman paras shakinpelaaja, ne vastaavat ainoan nimen, jonka tietävät: Garri Kasparov. Osa lausuisi
sukunimenkin G:llä. Ehkä yksi tuhannesta tietäisi Magnus Carlsenin. Mutta he kaikki olisivat väärässä.
Paras – silloin kun viitsii – on Ukrainan Vasil Ivantšuk. Käykää huviksenne läpi Linaresin vuoden 1991
turnauksen ottelut. Siellä sai Bakun pörröpääkin kyytiä.
Käväisin internet-pisteellä. Muistelin jollakin yleisöluennolla kuulleeni, että 1990-luvun
puolivälissä koko Suomessa oli vain yhdeksän kirjastoa, joissa internet-yhteys oli asiakaskäytössä.
Olen melko varma, että lähikirjastoni ei ollut yksi niistä. Nyt tilanne oli toki toinen. Edessäni oli kaksi
konetta, joista toiseen piti varata aika ja toista sai käyttää jonotusperiaatteella vartin kerrallaan. Kumpikin
oli tyhjillään. Laskin repun lattialle ja levitin takkini tuolin selkänojalle varoen kolauttamasta pulloa
tuolinjalkaan. Istahdin. Edellinen käyttäjä ei ollut sammuttanut selainta. Avasin piruuttani hakuhistorian.
Toiseksi alimman tulodesiilin edustajan ominaisuudessa minuakin kiinnosti tietää, olivatko Tiedon talo -
projektissa, Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeessa, työpajoissa, keskustelufoorumeissa ja jos vaikka
missä kylvetyt tiedonjyvät langenneet hedelmälliseen maahan. ”Metalli liitto pori”, ”järjestäytymisaste
satakunta”, ”niinkuin vai niin kuin”, ”Sleepy Sleepers Ege ege ege sanat”, ”Rederik oikea nimi”, ”Rederik
pituus”, ”swedish busty milf threesome”. Kuuntelin hiljaisuutta. Tyhjensin selaimen historiatiedot, otin
tavarani ja nousin. Tarvitsin ryypyn.
Näytelmät. Beckettiä. Tungin pari nidettä reppuuni. Filmatisoinneista Viimeinen ääninauha on
aina yhtä koskettava. John Hurt herra Krappina. Ylittämätön veto. Ylittämätön teksti. Kirjoitettu
helmikuussa 1958 näytelmäkirjailijan toisessa kodissa Ussy-sur-Marnen pikkukylässä Pohjois-Ranskan
keskiosassa hänen kuultuaan nuoruuden rakastettunsa Ethna MacCarthyn parantumattomasta sairaudesta.
Hapuilua, kaipuuta. Perin tuttua.
Suomenkielinen kertomakirjallisuus. Valikoima oli näin pieneen lähiöön enemmän kuin riittävä.
Valtionapu oli käytetty mallikkaasti tappiin. Otin hyllystä tuoreimman Sahlbergin, kävelin ikkunapöydän
ääreen, asettelin kamppeeni tuolille ja istahdin varovasti vastapäiselle. Katsoin viistoa kattoa, tilan tuntu
rauhoitti. Tämä oli maailman paras paikka kodin jälkeen.
Nojasin pääni ikkunapieleen ja avasin kirjan syliini. Patterista kohoava lämpö raukeutti oloa.
Suljin hetkeksi silmäni. Muistelin vanhaa kirjastorakennusta, sittemmin asuinkäytössä ollutta ja
tuhopoltettua. Sen omituista tuoksua, narisevaa lattiaa, pakon sanelemaa labyrinttimaista rakennetta.
Moniko näistä niteistä oli ollut jo siellä? Kauanko lehtien vuosikertoja säilytettiin? Mikä oli Jupiter
Jonesin painoindeksi? Oliko 'Enid Blyton' miehen vai naisen nimi? Mitä se lainauksessa käytetty tonnin
painoinen rämisevä laite itse asiassa teki?
Heräsin siihen, kun käsissäni ollut romaani putosi lattialle. Könysin niteen pöydän alta.
Kirjastovirkailijan pää työntyi esiin hyllyn takaa.
– Anteeksi.
Pää vetäytyi näkymättömiin.
Nousin ja vedin takin ylleni. Hetkellisen desorientaation jälkeen hain vielä kaksi
matematiikan historiaa käsittelevää teosta, ennen kuin astelin lainaustiskille. Nainen keskeytti
hyllytyksensä, astui eteeni ja otti viivakoodinlukijan käteensä. Otin kirjastokortin lompakostani ja ojensin
sen virkailijaa kohti. Kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti, avaruuden eetterissä (jota ei sitten ollutkaan),
välimatka hänen sormiensa ja muovikortin välillä hupeni (kuvitelkaa tähän Aatamin luominen), puolittui,
puolittui uudelleen ja uudelleen (ad infinitum), kunnes Akhilleus saavutti kilpikonnan ja nappasi kortin
hyppysiinsä. Skanneri vingahti. Korttini ojennettiin takaisin.
Tunsin selittämätöntä läheisyyttä. Me kaksi läntisen maailman urbanisoitumisprosessin yhden
tuotteen, kirjastolaitoksen, pauloihinsa saanutta nöyrää ihmistä. Halusin kuiskata jotain hetkeen sopivaa,
välillämme olevan näkymättömän rajan ylittävää, jaloa, kestävää ja kaunista.
– Ei sentään maksa piippaa, kuulin ääneni sanovan.
– Nainen ei vastannut vaan käsitteli niteet nopeasti. Otin eräpäiväkuitin tulostimesta ja
– toivotin hyvää päivänjatkoa. Toivotukseeni vastattiin hiljaisella äänellä.
Vapautin pyöräni telineestä, laskin kettingin koriin ja lähdin taluttamaan lyhyttä mutta jyrkkää
nousua parkkipaikalta pyörätielle. Tasaiselle päästyäni sytytin tupakan, vedin pipoa hieman syvemmälle
päähäni ja käännyin katsomaan kirjastorakennusta kohti. Kirjastovirkailija tuijotti minua lehtilukusalin
sivuun vedetyn valoverhon takaa.