Aikuiset: Kaikkein tylsin kirja

Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa

Sanoin Sirpalle, että kävele vähän kauemmas. Ei minun puunkaadostani aina

takeita ole mihin kaatuu. Sirpa rahjusti hangessa vähän matkaa ja pysähtyi,

sanoin, että eikun vieläkin vähän. Ei se uskonut, jäi katsomaan minua ja

arveli, ettei tuo puu viittäkymmentämetriä pitkä sentään ole.

Katselin vielä kaatosuuntaa. Aika ahdasta oli. Kuusten välissä kasvoi pitkiä

koivunhujoppeja, siinä missä aukkoa oli, kasvoi aika nätti kataja. Mutta siihen

piti yrittää. Potkin lunta pois paksun kuusen tyvestä, Sirpa katseli pää

kallellaan sen näköisenä, että mitä tuo jahkailee ?.

Vedin sahasta ryypyn ulos ja manasin näitä pieniä nykysahojen vipstaakeja

kun ei sormikkaat kädessä saa kiinni. Painoin pumppua, otin vetonarusta

kiinni ja nykäisin. Saha pärähti käymään, talvisen hiljainen metsä kaikui

repivästä äänestä kun kaasuttelin sahan lämpimäksi. Tuli vahvasti semmoinen

olo, ”Hyvää iltaa metsien miehet...”.

Kaatokolo, Sitten painoin terän rouskuttamaan kokomitaltaan tyven sisään. Ei

se kuusi siitä tykännyt. Varisti lunta oksiltaan, osa jäi painoksi lakin päälle ja

osa valui värisyttävän jäisenä kauluksesta paidan alle.

Hitusen ymmärsin, millaista Päätalon Kallella oli ollut nuoruutensa savotoilla

Koillismaan selkosilla lumen ja jään keskellä.

Minä en tehnyt Kemi-yhtiölle propsia. Mökkitontilta piti vain muutama runko

saada nurin sauna-ja hellapuiksi. Toisin kuin Kallella, ei kukaan paskantärkeä

kiho tulisi pinoani sen takia kaatamaan että pöllien päät olivat vinoja tai

oksantyngät pitkiä.

Kuusi oli kolmen metrin tukkeina. Maaliskuun aurinko paistoi mukavasti

siihen puulanssille missä niistä nylpyttelimme kuorta irti.

-Kalle kehui olevansa parkkuulanssien kuningas. Väitti, että Taivalkosken

Iiviöllä parkkasi pöllejä seitsämän pinokuutiota päivässä. Valehteli, sanoin ja

lykkäsin voimalla petkelettä, niin että kämmenen pohjassa tärähti.

-Mä en tykkää sen kirjoja lukea. Pitkäpiimäisiä ja toistoa, sanoi Sirpa ja

lykkäsi petkelettä niin, että terä lykkäsi oksantyngän juurta myöten.

-Pidetänk kaffepaussi ?, laskin petkeleen pukin jalkaa vasten.

-Taas. No mennä sitt, Sirpa suostui.

Samalla kun hain kahvia keittimestä, lisäsin muutaman klapin hellanpesään.

Tuvassa tuoksuivat kahvi, lattian, seinien, sekä kattojen mäntylaudat ja lisä

höysteenä häivähdys savuntuoksua. Istuimme kahvittelemaan ulos

seinänvieren penkille johon osui aurinko.

Jatkoimme työtä.

Parkkaus oli sellaista työtä, että siinä voi ajatella muutakin.

Päätalosta ajatus kulki kirjoihin joita olen elämäni aikana lukenut. Nuorena

Pertsa ja Kilu olivat kova juttu. Rippikoulun käytyäni kirjoihin tuli uusi

ulottuvuus. Koko keho kihelmöi kun Sissipäällikkö Tapani Löfving löysi

rakkaansa Riikan Ahvenanmaalta saaresta, kallionkupeelta kuusen juurelta.

Zane Greyn tarinoissa yksinäinen ratsastaja ja puhdas nuori neito saivat

toisensa Arizonan vuorilla. Aloin ymmärtää, että rakkaus, rikos ja kuolema

ovat kaikkien kertomusten runkopilareita, olipa sitten kyseessä sota tai rauha.

Ulottuvuus laajeni vieläkin. Rakkaus ei katso ihonväriä, sukupuolta eikä ikää.

Yksi asia tarinoissa on pysynyt. Vähäpätöinen ihminen pääosassa taistelee

ihmisyyden tai luonnon puolesta ja vaikka menettäisi henkensä, hänen asiansa

selviytyy voittajana. - Päätalokin kirjoitti hiljaisen takarivin miehen puolesta,

oli mies sitten korpimaisemassa puun juurella pokasaha tai konepistooli

kädessä sodan töissä.

-Hei. Mitä sä mieti. Mää ole yksin kuorinu koko pölli, Sirpa herätti tähän

hetkeen. Keikautin pöllin puhtaiden joukkoon ja nostin pukille uuden oksaisen

ja kaarnakuorisen.

-Mietin kuinka paljon olen lukenut. Eikä Päätalo ole se suurin lukukokemus.

-Varmasti paljon. Niin on näitä tukkejakin vielä putsaamatta Sirpa valitteli.

Harkiten kaadoimme tontiltamme puita. Puun puolesta tuntui aina pahalta kun

se rojahti maahan.

Jatkoimme työtä puhumatta. Kumpikin sai rauhassa ajatella mitä tahtoi,

kunhan varoisi olla tökkäämättä toista terävällä raudalla.

Pihka tuoksui, ladon seinän vieressä paljastunut maa kuolleiden kukkien ja

heinän väkevänä tuoksuna, Kevään tuoksuna, ei minun nenääni hajuna.

Tieltä kuului auton ääntä. Menisikö ohi ?. Ei mennyt. Pihalle kurvasi musta

Vito pakettiauto.

Hannu tuli autosta ja käveli lähemmäs roikottaen muovikassia kädessään.

Ajattelin, että mitä sillä nyt. Ei kai koukusta saatua hauen pulikkaa ?

-Täällä vaan nautiskellaan keväästä, Hannu sanoi.

-Siitäkin ja parkataan samalla pöllejä, minä tarkensin.

-Olen menossa Motonettiin ja päätin poiketa tämän kautta. Meinasin viedä

nämä kirjat samalla reissulla kierrätykseen, Hannu alkoi kaivella kassiaan.

-Mutta jos teitä kiinnostaisi ottaa, hän jatkoi ja kaivoi kassistaan esiin kolme

kirjaa.

Otin ne käteeni ja kääntelin. Siinä oli kaksi Camilla Läkbergin dekkaria ja

Remeksen Pyörre.

-Kiitos vaan. Sirpa lukee näitä dekkareita. Remestä en ole lukenut, mutta

voisin kokeilla, lupasin Hannulle.

Hannu taitteli kassinsa kääröksi ja katseli puulanssia.

-Jaaha. Klapeja tehdään, hän sanoi katsellen pöllejämme.

-Ensin kuori pois. Annetaan kuivua ja sitten joskus tehdään. Ottaisitko kahvia,

on valmiina keittimessä, tarjosin. Hannu kielteli, ettei kiitos. Pitäisi saada

traktoriremppa vielä tänään valmiiksi. Jäi kuitenkin vielä siihen seisomaan.

-Olen tässä samalla miettinyt lukukokemuksiani, sanoin.

-Jaaha, Hannu sanoi ja vilkaisi autonsa suuntaan, mutta ei heti lähtenyt.

-Olet Taivalkoskelta kotoisin. Mitä olet Päätalosta mieltä ?, kysyin. Hannu

kohensi aurinkolasejaan, mietti hetken ennenkuin vastasi.

-Olen kahteen kertaan lukenut Iijoki-sarjan ja antanut kirjat pois. Päätalo oli

itsekeskeinen ihminen. Petti naisiaan ja kehuskeli vielä sitä, Hannu tuomitsi.

Hänen kantansa tuli selväksi.

-Päätalo koki nuorena rankkaa kiusaamista. Se ajoi hänet aikuisena tekemään

valtavasti työtä. Halusi näyttää. Mutta ihminen on pieni, ja menestyksen

myötä hän sortui kirjoissaan kostamaan naisilleen ja läheisillekin, sanoin kun

näin olin huomannut.

-Voi olla tottakin. Mutta mun pitää nyt mennä. Ollaan kuulolla, Hannu sanoi

ja lähti ripein askelin.

Nostin kuorimattoman pöllin pukin haarukkaan.

-Oma paikkansa Päätalolla on suomalaisessa kirjallisuudessa. Pula-aika,

sodat, jälleenrakennus ja maaseudun autioituminen. Nuoremmille voisi sanoa,

jos haluat tietää tulevaisuuden katso menneisyyttä. Vaikka se olisi kankeasti ja

itsekeskeisesti kuvattu. - Se sitten Päätalosta, sanoin ja lykkäsin petkeleellä

pitkän pihkalta tuoksuvan suikaleen irti pöllin kyljestä.

Illalla kävimme saunassa. Kiukaan luukusta heijastuivat tulen liekit seinille,

kattoon ja lämpöä sisimpäämme niin ettei sanoja paljon tarvittu. Saunasta

tullessa pysähdyimme katselemaan taivaan syvänmustalla sametilla välkkyviä

tähtiä. Selkävedellä kumahti jää halki, kaiku kiersi pitkin lumisia

rantakallioita tietämättä mihin pysähtyisi.

Sirpa katsoi telkkarista jotakin Wallanderia. Olin peiton alla, kaksi tyynyä

pään alla, jotta olisi parempi lukea. Otin yöpöydältä kirjan käteeni ja avasin

sen merkkini kohdalta.

Tällä hetkellä luin Lauri Akolan kirjoittamaa, ja 2017 painettua kirjaa,

” Vienan kuohut ”. Kirja pohjautuu tositapahtumiin. Kulisseina ovat Vienan

Karjalan ja Muurmannin ankara luonto, ensimmäisen maailmansodan

kaaottiset loppuvaiheet ja punaisten viimeiset ponnistukset sosialistisen

Suomen luomiseksi.

Nuorimies Vikke lähtee kotoaan paremman leivän perässä ja ajautuu

maailmansodan pyörteisiin, Muurmannin legioonaan ja mukaan

Läskikapinaan.

Kirja on sujuvaa, elämän makuista tekstiä, silti siinä ei hengästy niinkuin

joissakin Heidi Köngäksen kirjoissa. Vikkellä ovat vahvuuksina taitavat kädet

ja nopea kielipää. Heikkoutena lepattava sydän ja päättämättömyys.

En osaa nimetä yhtä lukukokemusta. Kaikki lukemani kirjat ovat olleet

jonkinlainen kokemus. En ole matkustellut elämässäni, mutta kirjojen kautta

olen saanut kuvan millaista elämä on ollut ja on maapallon eri kolkissa. Ja

elää vahvasti niiden kuvien mukana.

Sata kertaa olen kiertänyt Kap Hornin ärjyvissä myrskytuulissa. Kokenut

keskitysleirien kauhut, ja kyyristellyt Varsovan viemäreissä piilossa natseilta.

Marssinut jalat rakoilla Karjalan Kannaksella täyspakkaus selässä, ja voi sitä

onnea myöhemmin kun Allin kanssa raivasimme rintamamiestilamme kivisiä

metsiä pelloiksi.

Toki olen myös osannut ratkoa rikoksia englantilaisen maalaiskartanon kello

viiden teehetken juonnin lomassa. Karunkovaan saaristolaiselämään

Luodetuulen maassa, olen päässyt Havströmin Aaron ja Fiinan matkassa.

Tämän kirjan lykkäsin tyttärelleni mukaan jouluna heidän lähtiessään kotiinsa

Tampereelle.

-Pistäppäs Eeli-poika lukemaan tämä. Rauma kuva laajenee, sanoin.

Alussa sanoin, että kun ulottuvuus laajeni ymmärsin, että kaikkien

kertomusten runkopalkkeina olivat, rakkaus, rikos ja kuolema.

Yhdessä kirjassa ei näitä ollut. Sen jätin lukematta, mitä sivuja vähän selasin.

Olin silloin kuudentoista ja töissä Repolan talotehtaalla. Kerron mikä muisto

kirjasta jäi mieleeni:

” Höyläämössä ulisivat höyläkoneet ja kaappasirkkeli sirahteli tasaisin välein.

Huussikopissa oli sankka savu kun oltiin Tannisen kanssa siellä yhdessä

tupakilla. Tanninen seisoi pytyn kannella, minä nenä kiinni ovessa. Ulos

tullessani ylösottaja Liisa tuli viereeni. Liisalla olivat kauhtuneet umpihaalarit

kurottu nahkavyöllä uuman kohdalta, ja hänellä ikää jo ainakin kolkytviis.

-Mää kuuli et sul o semne yks kirja. Lainaks sä sitä ?, Liisa kysyi. Kirjaa

sitten antaessani sanoin, että saat pitää sen. Myöhemmin Liisa vinkkasi

lähelle, ja ensin nauraa kihersi kasvot punehtuneina ennenkuin sai moitittua.

-Ei sitä olis kellä saanu sanno ett mää sen kirja lainasi.

En muista mistä kirja oli minulle tullut. Ihmettelin mitä kiinnostavaa siinä oli

sen ikäiselle kun ei nuoremmallekaan. Tylsä kirja se Kama Sutra oli ”.

Nimimerkki: Daniel