Aikuiset: Kaikkein tylsin kirja
Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa
Sanoin Sirpalle, että kävele vähän kauemmas. Ei minun puunkaadostani aina
takeita ole mihin kaatuu. Sirpa rahjusti hangessa vähän matkaa ja pysähtyi,
sanoin, että eikun vieläkin vähän. Ei se uskonut, jäi katsomaan minua ja
arveli, ettei tuo puu viittäkymmentämetriä pitkä sentään ole.
Katselin vielä kaatosuuntaa. Aika ahdasta oli. Kuusten välissä kasvoi pitkiä
koivunhujoppeja, siinä missä aukkoa oli, kasvoi aika nätti kataja. Mutta siihen
piti yrittää. Potkin lunta pois paksun kuusen tyvestä, Sirpa katseli pää
kallellaan sen näköisenä, että mitä tuo jahkailee ?.
Vedin sahasta ryypyn ulos ja manasin näitä pieniä nykysahojen vipstaakeja
kun ei sormikkaat kädessä saa kiinni. Painoin pumppua, otin vetonarusta
kiinni ja nykäisin. Saha pärähti käymään, talvisen hiljainen metsä kaikui
repivästä äänestä kun kaasuttelin sahan lämpimäksi. Tuli vahvasti semmoinen
olo, ”Hyvää iltaa metsien miehet...”.
Kaatokolo, Sitten painoin terän rouskuttamaan kokomitaltaan tyven sisään. Ei
se kuusi siitä tykännyt. Varisti lunta oksiltaan, osa jäi painoksi lakin päälle ja
osa valui värisyttävän jäisenä kauluksesta paidan alle.
Hitusen ymmärsin, millaista Päätalon Kallella oli ollut nuoruutensa savotoilla
Koillismaan selkosilla lumen ja jään keskellä.
Minä en tehnyt Kemi-yhtiölle propsia. Mökkitontilta piti vain muutama runko
saada nurin sauna-ja hellapuiksi. Toisin kuin Kallella, ei kukaan paskantärkeä
kiho tulisi pinoani sen takia kaatamaan että pöllien päät olivat vinoja tai
oksantyngät pitkiä.
Kuusi oli kolmen metrin tukkeina. Maaliskuun aurinko paistoi mukavasti
siihen puulanssille missä niistä nylpyttelimme kuorta irti.
-Kalle kehui olevansa parkkuulanssien kuningas. Väitti, että Taivalkosken
Iiviöllä parkkasi pöllejä seitsämän pinokuutiota päivässä. Valehteli, sanoin ja
lykkäsin voimalla petkelettä, niin että kämmenen pohjassa tärähti.
-Mä en tykkää sen kirjoja lukea. Pitkäpiimäisiä ja toistoa, sanoi Sirpa ja
lykkäsi petkelettä niin, että terä lykkäsi oksantyngän juurta myöten.
-Pidetänk kaffepaussi ?, laskin petkeleen pukin jalkaa vasten.
-Taas. No mennä sitt, Sirpa suostui.
Samalla kun hain kahvia keittimestä, lisäsin muutaman klapin hellanpesään.
Tuvassa tuoksuivat kahvi, lattian, seinien, sekä kattojen mäntylaudat ja lisä
höysteenä häivähdys savuntuoksua. Istuimme kahvittelemaan ulos
seinänvieren penkille johon osui aurinko.
Jatkoimme työtä.
Parkkaus oli sellaista työtä, että siinä voi ajatella muutakin.
Päätalosta ajatus kulki kirjoihin joita olen elämäni aikana lukenut. Nuorena
Pertsa ja Kilu olivat kova juttu. Rippikoulun käytyäni kirjoihin tuli uusi
ulottuvuus. Koko keho kihelmöi kun Sissipäällikkö Tapani Löfving löysi
rakkaansa Riikan Ahvenanmaalta saaresta, kallionkupeelta kuusen juurelta.
Zane Greyn tarinoissa yksinäinen ratsastaja ja puhdas nuori neito saivat
toisensa Arizonan vuorilla. Aloin ymmärtää, että rakkaus, rikos ja kuolema
ovat kaikkien kertomusten runkopilareita, olipa sitten kyseessä sota tai rauha.
Ulottuvuus laajeni vieläkin. Rakkaus ei katso ihonväriä, sukupuolta eikä ikää.
Yksi asia tarinoissa on pysynyt. Vähäpätöinen ihminen pääosassa taistelee
ihmisyyden tai luonnon puolesta ja vaikka menettäisi henkensä, hänen asiansa
selviytyy voittajana. - Päätalokin kirjoitti hiljaisen takarivin miehen puolesta,
oli mies sitten korpimaisemassa puun juurella pokasaha tai konepistooli
kädessä sodan töissä.
-Hei. Mitä sä mieti. Mää ole yksin kuorinu koko pölli, Sirpa herätti tähän
hetkeen. Keikautin pöllin puhtaiden joukkoon ja nostin pukille uuden oksaisen
ja kaarnakuorisen.
-Mietin kuinka paljon olen lukenut. Eikä Päätalo ole se suurin lukukokemus.
-Varmasti paljon. Niin on näitä tukkejakin vielä putsaamatta Sirpa valitteli.
Harkiten kaadoimme tontiltamme puita. Puun puolesta tuntui aina pahalta kun
se rojahti maahan.
Jatkoimme työtä puhumatta. Kumpikin sai rauhassa ajatella mitä tahtoi,
kunhan varoisi olla tökkäämättä toista terävällä raudalla.
Pihka tuoksui, ladon seinän vieressä paljastunut maa kuolleiden kukkien ja
heinän väkevänä tuoksuna, Kevään tuoksuna, ei minun nenääni hajuna.
Tieltä kuului auton ääntä. Menisikö ohi ?. Ei mennyt. Pihalle kurvasi musta
Vito pakettiauto.
Hannu tuli autosta ja käveli lähemmäs roikottaen muovikassia kädessään.
Ajattelin, että mitä sillä nyt. Ei kai koukusta saatua hauen pulikkaa ?
-Täällä vaan nautiskellaan keväästä, Hannu sanoi.
-Siitäkin ja parkataan samalla pöllejä, minä tarkensin.
-Olen menossa Motonettiin ja päätin poiketa tämän kautta. Meinasin viedä
nämä kirjat samalla reissulla kierrätykseen, Hannu alkoi kaivella kassiaan.
-Mutta jos teitä kiinnostaisi ottaa, hän jatkoi ja kaivoi kassistaan esiin kolme
kirjaa.
Otin ne käteeni ja kääntelin. Siinä oli kaksi Camilla Läkbergin dekkaria ja
Remeksen Pyörre.
-Kiitos vaan. Sirpa lukee näitä dekkareita. Remestä en ole lukenut, mutta
voisin kokeilla, lupasin Hannulle.
Hannu taitteli kassinsa kääröksi ja katseli puulanssia.
-Jaaha. Klapeja tehdään, hän sanoi katsellen pöllejämme.
-Ensin kuori pois. Annetaan kuivua ja sitten joskus tehdään. Ottaisitko kahvia,
on valmiina keittimessä, tarjosin. Hannu kielteli, ettei kiitos. Pitäisi saada
traktoriremppa vielä tänään valmiiksi. Jäi kuitenkin vielä siihen seisomaan.
-Olen tässä samalla miettinyt lukukokemuksiani, sanoin.
-Jaaha, Hannu sanoi ja vilkaisi autonsa suuntaan, mutta ei heti lähtenyt.
-Olet Taivalkoskelta kotoisin. Mitä olet Päätalosta mieltä ?, kysyin. Hannu
kohensi aurinkolasejaan, mietti hetken ennenkuin vastasi.
-Olen kahteen kertaan lukenut Iijoki-sarjan ja antanut kirjat pois. Päätalo oli
itsekeskeinen ihminen. Petti naisiaan ja kehuskeli vielä sitä, Hannu tuomitsi.
Hänen kantansa tuli selväksi.
-Päätalo koki nuorena rankkaa kiusaamista. Se ajoi hänet aikuisena tekemään
valtavasti työtä. Halusi näyttää. Mutta ihminen on pieni, ja menestyksen
myötä hän sortui kirjoissaan kostamaan naisilleen ja läheisillekin, sanoin kun
näin olin huomannut.
-Voi olla tottakin. Mutta mun pitää nyt mennä. Ollaan kuulolla, Hannu sanoi
ja lähti ripein askelin.
Nostin kuorimattoman pöllin pukin haarukkaan.
-Oma paikkansa Päätalolla on suomalaisessa kirjallisuudessa. Pula-aika,
sodat, jälleenrakennus ja maaseudun autioituminen. Nuoremmille voisi sanoa,
jos haluat tietää tulevaisuuden katso menneisyyttä. Vaikka se olisi kankeasti ja
itsekeskeisesti kuvattu. - Se sitten Päätalosta, sanoin ja lykkäsin petkeleellä
pitkän pihkalta tuoksuvan suikaleen irti pöllin kyljestä.
Illalla kävimme saunassa. Kiukaan luukusta heijastuivat tulen liekit seinille,
kattoon ja lämpöä sisimpäämme niin ettei sanoja paljon tarvittu. Saunasta
tullessa pysähdyimme katselemaan taivaan syvänmustalla sametilla välkkyviä
tähtiä. Selkävedellä kumahti jää halki, kaiku kiersi pitkin lumisia
rantakallioita tietämättä mihin pysähtyisi.
Sirpa katsoi telkkarista jotakin Wallanderia. Olin peiton alla, kaksi tyynyä
pään alla, jotta olisi parempi lukea. Otin yöpöydältä kirjan käteeni ja avasin
sen merkkini kohdalta.
Tällä hetkellä luin Lauri Akolan kirjoittamaa, ja 2017 painettua kirjaa,
” Vienan kuohut ”. Kirja pohjautuu tositapahtumiin. Kulisseina ovat Vienan
Karjalan ja Muurmannin ankara luonto, ensimmäisen maailmansodan
kaaottiset loppuvaiheet ja punaisten viimeiset ponnistukset sosialistisen
Suomen luomiseksi.
Nuorimies Vikke lähtee kotoaan paremman leivän perässä ja ajautuu
maailmansodan pyörteisiin, Muurmannin legioonaan ja mukaan
Läskikapinaan.
Kirja on sujuvaa, elämän makuista tekstiä, silti siinä ei hengästy niinkuin
joissakin Heidi Köngäksen kirjoissa. Vikkellä ovat vahvuuksina taitavat kädet
ja nopea kielipää. Heikkoutena lepattava sydän ja päättämättömyys.
En osaa nimetä yhtä lukukokemusta. Kaikki lukemani kirjat ovat olleet
jonkinlainen kokemus. En ole matkustellut elämässäni, mutta kirjojen kautta
olen saanut kuvan millaista elämä on ollut ja on maapallon eri kolkissa. Ja
elää vahvasti niiden kuvien mukana.
Sata kertaa olen kiertänyt Kap Hornin ärjyvissä myrskytuulissa. Kokenut
keskitysleirien kauhut, ja kyyristellyt Varsovan viemäreissä piilossa natseilta.
Marssinut jalat rakoilla Karjalan Kannaksella täyspakkaus selässä, ja voi sitä
onnea myöhemmin kun Allin kanssa raivasimme rintamamiestilamme kivisiä
metsiä pelloiksi.
Toki olen myös osannut ratkoa rikoksia englantilaisen maalaiskartanon kello
viiden teehetken juonnin lomassa. Karunkovaan saaristolaiselämään
Luodetuulen maassa, olen päässyt Havströmin Aaron ja Fiinan matkassa.
Tämän kirjan lykkäsin tyttärelleni mukaan jouluna heidän lähtiessään kotiinsa
Tampereelle.
-Pistäppäs Eeli-poika lukemaan tämä. Rauma kuva laajenee, sanoin.
Alussa sanoin, että kun ulottuvuus laajeni ymmärsin, että kaikkien
kertomusten runkopalkkeina olivat, rakkaus, rikos ja kuolema.
Yhdessä kirjassa ei näitä ollut. Sen jätin lukematta, mitä sivuja vähän selasin.
Olin silloin kuudentoista ja töissä Repolan talotehtaalla. Kerron mikä muisto
kirjasta jäi mieleeni:
” Höyläämössä ulisivat höyläkoneet ja kaappasirkkeli sirahteli tasaisin välein.
Huussikopissa oli sankka savu kun oltiin Tannisen kanssa siellä yhdessä
tupakilla. Tanninen seisoi pytyn kannella, minä nenä kiinni ovessa. Ulos
tullessani ylösottaja Liisa tuli viereeni. Liisalla olivat kauhtuneet umpihaalarit
kurottu nahkavyöllä uuman kohdalta, ja hänellä ikää jo ainakin kolkytviis.
-Mää kuuli et sul o semne yks kirja. Lainaks sä sitä ?, Liisa kysyi. Kirjaa
sitten antaessani sanoin, että saat pitää sen. Myöhemmin Liisa vinkkasi
lähelle, ja ensin nauraa kihersi kasvot punehtuneina ennenkuin sai moitittua.
-Ei sitä olis kellä saanu sanno ett mää sen kirja lainasi.
En muista mistä kirja oli minulle tullut. Ihmettelin mitä kiinnostavaa siinä oli
sen ikäiselle kun ei nuoremmallekaan. Tylsä kirja se Kama Sutra oli ”.
Nimimerkki: Daniel