Aikuiset: Leena Huotilainen - Sivut

3. sija aikuisten sarjassa

Odysseia mietti elämänsä tarkoitusta tietämättömänä sivujensa sanoista. Se ajelehti ajatuksesta

toiseen. Viime aikoina se oli ehtinyt mietiskellä ja mumista yksinään. Kukaan ei ollut tarttunut sen

kylkeen viikkoihin. Se huokaisi kuivasti.

Kirjasto oli hiljainen ja viileä, vain silloin tällöin yksittäinen kirja yskähti. Pitkät hyllyrivit

odottivat jännittyneinä. Jokainen kirjastoon poikennut tuntui tietävän mitä etsi. Ketään ei kiinnostanut

katsella muita kirjoja saati tutustua takakansien teksteihin. Nopea syöksähdys hyllylle ja mahdollisimman

nopeasti ulos rakennuksesta.

”Oi, missä intohimo?” Odysseia vaikersi. Se tiesi olevansa klassikko, muttei tiennyt miksi.

“Olisinpa minä lastenkirja, niin minua luettaisiin.”

”Älä toivo mitään tuollaista! Etkö ole kuullut miten lapset kohtelevat kirjoja?” Odysseia kuuli

käytävän toiselta puolelta. Se höristi kansiaan, kun tuntematon kirja hivuttautui hieman yli hyllynsä

reunan ja supatti: ”Kirjat palaavat tahmeina, märkinä tai revittyinä. Suklaata sivuissa. Lapset lukevat

ennen kun alkavat nukkua ja kirjat viskataan sängyn viereen odottamaan seuraavaa päivää, eivätkä ne voi

peloiltaan nukkua.”

Odysseia uskaltautui kysymään uudelta tuttavuudeltaan: ”Pitääkö se paikkaansa, että jotkut lapset

taittavat sivun kulman, jotta löytävät myöhemmin kohdan johon jäivät?” Toinen kirja pysyi vaiti niin

syvästi, ettei vastauksesta voinut erehtyä.

Onko kirjan tarkoitus tulla luetuksi vai kirjoitetuksi? Jollei sitä kirjoiteta, sitä ei voida lukea. Jollei

sitä lueta, miksi se kirjoitetaan?

Odysseia torkkui ja näki unia merihirviöistä ja laulavista lumoajattarista. Se oli nukkunut yön yli,

mutta tunsi itsensä tylsistyneeksi. Päivän mielenkiintoisin tapahtuma oli ollut se, kun kärpänen oli

räpyttänyt siipiään niin nopeasti, että ikuinen pöly oli noussut hyllyn päältä ja välkkynyt hetken

auringonsäteissä. Siispä klassikko oli päättänyt nukkua lisää. Äkkiä se herätettiin riuhtaisemalla se

hyllystä. Hetken painottomuuden jälkeen lämmin käsivarsi kiertyi sen ympärille ja se nukahti uudelleen.

Tuntui kurjalta tulla kasatuksi pinoon muiden luettavien kirjojen kanssa, alentavalta. Vielä

kurjemmalta tuntui kuulla repeämisen ääni, kun lukija piteli sormissaan sivua. Odysseiasta tuntui kerta

kaikkisen surkealta.

Odysseia ei tiennyt mitä oikeastaan tapahtui. Kirja muisti kuinka turvallinen olo sillä oli ollut, kun

uusi lukija oli kantanut sitä. Monet tunkivat kirjan laukkuun, mutta tämä oli suojellut kirjaa käsivarsillaan

koko matkan ajan niin, että ilma oli kuitenkin päässyt sivujen väliin kutittelemaan. Sitten kirjaa oli luettu

harvinaisen lempeästi, kun yhtäkkiä etäältä oli kuulunut kuinka ovi pamahti kiinni. Lukija oli pelästynyt

ja käsi repäissyt kokonaisen sivun irti.

Odysseia kuuli tuon repeämisen yhä uudelleen. Ääni vainosi sitä. Kirja ei ollut enää täydellinen,

sillä tarina ei toiminut. Oliko kirjan tarkoitus välittää tarina? Silloin Odysseia olisi epäonnistunut. Sitä ei

kiinnostanut, oliko se kirjoitettavaksi vai luettavaksi, sillä sillä ei ollut enää mitään annettavaa.

Kun Odysseia oli taas paikallaan kirjastossa, se kulutti yönsä vaeltaen käytävillä. Ennen niin

uskomattoman kaunis kuunvalo oli kelmeyttä, joka jäädytti rakennuksen. Kuka tai mikä ikinä antoikaan

elämälle merkityksen, oli voimaton, kun vahinko ja sattuma sekaantuivat tapahtumiin. Vaikka sivut ovat

ohuita ja Odysseialla oli niitä yllin kyllin, yhden puuttuminen merkitsi kaikkea. Kirja itse ei tosin tiennyt,

mitä sanoja tarinasta oli repäisty irti. Väliä oli sillä, että Odysseiassa oli kolo, joka vihloi kansissa saakka.

Odysseia huomasi vaappuneensa vieraaseen paikkaan. Se kurkki ovenraosta sisään. Se ei ollut

koskaan nähnyt niitä seiniä. Niihin nojaavat hyllyt olivat vaaleampia ja heppoisampia kuin muualla

kirjastossa. Huoneesta tuli ummehtunut hajuja, ja silti ilma tuntui kuitenkin kylmemmältä ja

kosteammalta kuin muualla kirjastossa. Odysseia puristi kansiaan tiukemmin sivujensa ympärille. Tällä

kertaa klassikko oli todella vaipunut ajatuksiinsa. Se oli huomaamattaan hyppinyt rappuset alas ja

saapunut alakertaan.

Odysseian huoleton vaeltelu oli johtanut sen kurimukseen: pois laitettavien kirjojen säilytystilaan.

Ruumishuoneella. Kirjat retkottivat siellä täällä elottomina pinoina. Odysseia katseli niitä pahoillaan.

Niitä ei oltu aakkostettu eikä niillä ollut edes luokkia. Odysseia yritti epätoivoisesti estää itseään

tiedostamasta, että olisi päätynyt sinne, jos edellisin lainaajansa olisi kertonut kirjaston työntekijälle

revenneestä sivusta. Kolealla lattialla oli irronneita sivuja, joiden päälle oli tallattu kuraisilla kengillä, ja

ruttuisia kansipapereita, joiden nyljetyt kirjat makasivat hyllyillä. Vaikka Odysseiaa kuvotti, sen mielessä

syntyi idea. Se kierteli irtosivuja. Oikean kokoisia sivuja oli kuusi, niistä puolet olivat aivan liian

huonossa kunnossa. Odysseia olisi halunnut ottaa nekin mukaansa, mutta pysyi tiukkana. Se heilutti niille

sivujaan niin, että ilmanvire silitti niitä, vaikkeivät ne enää mitään voineetkaan tuntea. Teko rauhoitti

hätääntynyttä ja surullista klassikkoa.

Irtosivu, jonka Odysseia valitsi, näytti liian uudelta ollakseen kuolleesta teoksesta. Niinpä se oli

täydellinen. Odysseia löyhäytti sen ilmaan, nappasi kansiensa väliin juuri oikeaan paikkaan (ainoaksi

virheeksi jäi se, että nyt sivujen numerot olivat 56, 182, 183 ja 59) ja pyysi niteitään tarttumaan uuteen

sivuun. Kansista kuului heikko rasahdus, ja Odysseia oli jälleen kokonainen.

Kirja hyppelehti yläkertaan paikalleen, helpottuneena tutuista maisemista. Ennen kuin se nukahti

tyytyväisenä ensimmäistä kertaa aikoihin, se ymmärsi että oli juuri kirjoittanut itsensä uudelleen. Sen

vastuulla eivät olleet ne hämmentyneet älähdykset, joita lukija päästäisi juuri kun luuli ymmärtäneensä

klassikkoteosta. Palautustiskin täti saisi kuulla niistä. Elämäänsä tyytyväinen Odysseia uneksi porsaiksi

muuttuneista miehistä.