Aikuiset: Pelastusvene

Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa


Meidän kulmilla ei ollut kovin suosittua käydä kirjastossa. Ei se olisi ollut sen

pahempaa kuin rutto, jos siitä olisi jäänyt kiinni. Leima otsaan, naps, jos kuvitteli

tuolla tavoin itsestään liikoja ja pahimmillaan turpaankin takapihan kallioiden

suojassa. Mutta silti, kaiken sen uhalla, kävimme kirjastossa isän kanssa joka ikinen

viikonloppu.


Tietenkään tätä tai muita pihan sääntöjä ei oltu kirjoitettu mihinkään muuhun

kuin niihin pelkoihin, joita meidän kerrostalojemme pihoilla kasvoi kuin rikkaruohoja

asfaltin raoista. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun tulin kirjastosta isän kanssa,

harpoin portaat ylös toivoen, etten törmäisi kehenkään. Isä ei tainnut tietää, millaista

uhkapeliä me pelasimme enkä uskonut, että hän olisi ymmärtänyt sitä, vaikka olisin

kertonut.


Se tuli mieleeni, kun katsoin isän sairaalasängyn vieressä olevaa dekkaria.

Ties kuinka mones sadas se oli hänen elämässään.


Vierailuaika oli päättymässä, joten nousin ylös ja lähdin Tyksistä tuntien oloni

turraksi. Ehtisin käydä vielä seuraavana päivänä ennen kuin joutuisin palaamaan

Helsinkiin aloittamaan työviikkoa. Ajoin Kaarinaan isän asunnolle ja parkeerasin

hänen tyhjään parkkiruutuunsa. Hän oli ajanut sairaalaan vanhalla Saabillaan ja oli

ihme, ettei hän ollut tappanut ketään. Saabin hän oli jättänyt ilmaisparkkipaikalle ja

kävellyt puolen kilometrin matkan pää ties kuinka sumeana aivoverenvuodosta.

Nousin autosta. Oli koleaa. Kerrostalot kohosivat ympärillä kuin laivat, jotka

olivat karahtaneet maihin. Toiset olivat korkeita, toiset matalampia. Niiden ympärillä

oli autoja kuin merestä huuhtoutuneita romuja. Kaikki oli tällä seudulla hieman

vanhaa, kulunutta, ruosteista, likaista ja vinksallaan.


Isä asui edelleen samassa asunnossa, korkeassa talossa metsän reunassa,

viidennessä kerroksessa parveke männyn latvojen vieressä. Kerrostalon käytävä oli

pienempi kuin ennen. Ennen tämä paikka oli ollut täynnä elämää, yhtä juoksemista

ja huutoa, sotaleikkejä rakennusten takana olevissa metsissä, pornolehtien etsintää

lehtiroskiksista, vanhemmilta pöllittyjä tupakoita puumajassa, naapureiden

vakoilemista ja nimittelyä, piilopaikkoja pensaiden ja saniaisten tiheiköissä, jotka muuttivat maailman säteiliviksi majoiksi, jossa saattoi maata ystävien kanssa

turvassa kaikelta ulkopuoliselta.


Nyt oli hiljaista eikä ketään näkynyt. Jossain asunnossa katsottiin televisiota

liian lujalla.


Avasin isän asunnon ulko-oven. Mieto vanha tupakan haju leijui vastaan,

koska isä poltti vieläkin keittiössä tuulettimen alla. Tai oli polttanut. Asunto tuoksui

samalta kuin hänen nahkatakkinsa, joka riippui tällä hetkellä sairaalan komerossa.

Sieltä sairaanhoitajat olivat dekkarin löytäneet ja panneet sen pöydälle odottamaan.

En tiennyt, tekivätkö he niin minun vai isän takia.


Riisuin kengät eteisen räsymatolla ja heitin mainoslehdet pöydälle. Vaimoni ei

ollut pitänyt isän asunnon hajusta. Hän oli käynyt täällä kerran ja sen jälkeen

kieltäytyi tulemasta. Hän selitti, että vesivahinko aiheutti hänelle astman oireita,

tiedäthän sinä kuinka herkkä olen niille hajuille, hän sanoi anteeksipyytäen. Tottahan

se oli, yläkerran naapurin suihkuvedet olivat valuneet katosta läpi vuosia aiemmin,

mutta se oli korjattu jo ajat sitten enkä haistanut homeen hajua.


Home, home. Englanniksi koti ja suomeksi mustia pilkkuja levittävä pieni

kuolema. Annoin asian olla enkä pakottanut vaimoani enää kyläilemään isän luona.

Tulin itse kaksi kertaa vuodessa, kesälomalla ja jouluna, jolloin nukuin yön vanhassa

huoneessani, johon isä oli tuonut vierasvuoteen, ja lähdin seuraavana aamuna

takaisin Helsinkiin. Isä ei sanonut siitä mitään, mutta tuntui olevan tyytyväinen edes

yhdestä yöstä.


Heitin sängyn päälle reppuni. En uskonut, että sitä oli käyttänyt kukaan muu

kuin minä. Kun olin muuttanut pois kotoa armeijan jälkeen ja lähtenyt opiskelemaan,

olin ottanut mukaani vaatteet ja muutamia esineitä. Julisteet ja huonekalut olivat

jääneet huoneeseen ja isä oli kärrännyt ne pois mitään ilmoittamatta. Nyt seinällä ei

ollut mitään muuta kuin taulu, joka esitti peltomaisemaa ja sen takana olevaa

metsää. Tapetit repsottivat liitoskohdistaan ja olivat kaivanneet päivitystä jo

90-luvulla. Mikään huoneessa ei kielinyt, että olin viettänyt siellä vuosikausia

katsellen kattoon, kuunnellut musiikkia, lukenut tolkuttomat määrät kirjoja ja toivonut

olevani jossain muualla.


Olohuoneessa kastelin nurkassa seisovan fiikuksen ja makasin sitten sohvalla

katsellen vanhaa putkitelevisiota. Kissa tuli viereeni ja upotti kynnet sohvaa

peittävään kirjavaan kankaaseen. Se maukui ja kehräsi. Isä oli hankkinut sen

eläkepäivinään. Silitin kissaa ja mietin mitä sille pitäisi tehdä. Ehkä se pitäisi päästää

vapaaksi? Pärjäisikö se ulkona villikissana? Tuskin. Ei kissasta olisi ulkona eläjäksi

kuten ei isästäkään. Olin aina toivonut, että hän kävisi raveissa tai nostamassa

punttia tai pubeissa heittämässä tikkaa, hankkisi itselleen uuden vaimon, uusia

lapsia. Mutta hän ei ollut sellainen, vaan tuli kotiin työpäivän jälkeen, luki dekkareita,

teki makaronilaatikkoa tai hernekeittoa tai kanankoipia ja riisiä, torkahti tuoliin, katsoi

silloin tällöin jonkun vanhan elokuvan televisiosta ja aina tietysti puoli yhdeksän

uutiset. Tätä samaa rutiinia toistettiin päivästä toiseen, vuodesta seuraavaan, mikä

meinasi tehdä minusta hullun. Ainoa yhteinen harrastuksemme oli mennä kirjastoon

viikonloppuisin, jolloin etsimme itsellemme tulevan viikon lukemiset.


Minä kyllä nautin niistä hetkistä, ei siinä mitään, se oli hengähdystauko

puuduttavaan päiväohjelmaamme, mutta oli siinä muutakin. Kirjastossa tuntui aina

kuin mikä tahansa olisi mahdollista, sillä näytti siltä että kaikesta oli kirjoitettu. Joskus

etsin jotain tiettyä lukemista, mutta yleensä menin sinne minne aallot sattuivat

kuljettamaan. Nuoruudessani minulla oli vaihe, jolloin lainasin kirjaston kaikista

paksuimpia romaaneja, koska halusin uppoutua kirjan maailmaan mahdollisimman

pitkäksi aikaa. Sen jälkeen luin fantasiahyllykön tyhjäksi, sitten lainasin niin vaikeita

kirjoja, ettei niistä ymmärtänyt juuri mitään. Eräässä vaiheessa mitä vanhemman

kirjan löysin, sen parempi. Joskus epätoivon hetkenä kysyin isältä, oliko hänen

lukemansa kirja hyvä ja mitä siinä tapahtui, mutta harvoin se kuulosti

mielenkiintoisesti. Muutaman kerran halusin kuitenkin lukea isän kirjat hänen

kanssaan yhtä aikaa. Kehittelimme itsellemme kirjanmerkit sanomalehdestä ja olin

tyytyväinen jos pääsin kirjan loppuun ennen häntä. Sen jälkeen pystyimme

juttelemaan kirjasta, mutta silloinkin olimme käsittäneet sen ihan eri tavalla ja

ihmettelin, millainen ihminen hän pohjimmiltaan oli.


Nyt vatsani mourusi tyhjyyttään, joten nousin ylös sohvalta ja menin

jääkaapille. Siellä oli voipurkki, vanhentunutta viiliä ja nahistunut kurkun puolikas.

Annoin kissalle ruokaa, otin takkini naulakosta ja lähdin ulos.


Taas huomasi kuinka tunkkainen ilma sisällä oli. Vedin keuhkot täyteen viileää

tuulista ilmaa, jossa tuntui menneen talven koleus kuin muisto jostain mikä häviäisi

tuota pikaa. Unohtaisin pian tämänkin päivän ja hyvä niin. Ainakin toivoin hartaasti

sitä.


Kävelin metsän läpi keskustaan, vanhaa tuttua polkua jossa olin monet kerrat

pelännyt henkeni puolesta, sillä narkkarit ja juopot makoilivat lähellä kukkuloita ja

saattoivat olla arvaamattomia. Muutaman kerran juoksin heitä pakoon kun he örisivät

ja lähtivät perääni kuin haamut. Mutta suurin osa heistä oli heittänyt veivinsä jo ajat

sitten ja hengissä pysyneet vaihtaneet maisemaa.


Kebabravintola sijaitsi keskustan sisäpihan puolella. Sisäpiha oli käytännössä

ollut kuollut jo alun alkaen, sillä se oli rakennettu aukeaksi jolla ei juuri koskaan

tapahtunut mitään. Arkkitehdillä oli kaiketi ollut suuret suunnitelmat, mutta ihmiset

vähät siitä välittivät. Elämä ei tainnut juuri koskaan seurata ulkopuolisia haluja tai

toiveita. Toki jouluisin muutamat ihmiset raahasivat aukealla myyntipöytänsä ja illalla

siellä lauloi paikallinen tangotähti joululauluja, joita tulimme kuuntelemaan isän

kanssa ja juomaan kaakaota katulampun alle, mutta muuten se oli tyhjillään, koska

kauppa oli rakennuksen toisella puolella, samoin kaupungin virastotalot, Hesburger

ja poliisiasema. Ainoastaan kirjasto nousi toisessa kerroksessa kuin majakka

parturiliikkeen ja sosiaalitoimiston ja ties minkä vieressä.


Syödessäni ranskalaisia ja kebabia katselin aukiota, jonka kivetykset näyttivät

kevätpäivän pilvien alla valjuilta. Mies astui esiin ikkunoiden takaa ja pujahti torin

toisella laidalla olevan paikallisen ovesta sisään. Meni hetki ennen kuin tajusin kuka

hän oli. Edes kaksikymmentä vuotta ei ollut saanut muutettua miehen kasvojen

keskeisiä piirteitä. Hän oli näyttänyt jo lapsena kalalta ja näytti siltä vieläkin, nyt vain

karvaisemmalta ja surullisemmalta versiolta. Hän oli Tallari, minua vuotta vanhempi

ja lapsuudessa aina vaikeuksissa koulussa. Hän oli asunut äitinsä kanssa kaksi

kerrosta meitä alempana, missä oli levottomampaa kuin meillä. Oli nimittäin

olemassa kerroksia ja kerroksia ja siinä kyseisessä kerroksessa oli paljon huutelua

ja tappeluita. Joskus käytävällä oli ollut hyytynyttä verta ja joskus poliiseja koiriensa

kanssa. Tallari piti sänkynsä alla metristä viidakkoveistä jota hän näytteli meille

pihalla ja hutki kantoja kuin mielipuoli. Olin pelännyt häntä aina ja samalla jollain

tapaa ihaillut. Hänen elämänsä oli tuntunut jännittävältä.


Muistin sitten, miten kerran näin Tallarin kirjastossa. Hän seisoi tietokoneen

luona ja tuijotti minua, kun nostin katseeni kirjasta. Hän viittoi minut luokseen enkä

voinut muuta kuin totella vaikka raajani olivat yhtä ratapölkkyä. Hän näppäili

tietokonetta ja pälyili ympärilleen. Pöydällä oli rutussa paikallisen servietti, johon oli

rustattu erilaisia internetosoitteita.


“En helvetti pääse tähän”, hän pani likaisen sormensa paperin ylimmän

kohdan luo. “Nämä koneet on ihan paskoja. Mikä tässä on muka pielessä, häh?”

Näin että hän oli kirjoittanut osoitteen väärin. “Voinko koittaa?” kysyin ja hän

antoi tilaa naama mutrulla. Kirjoitin rivistölle Volvon nettiosoitteen, painoin enteriä ja

astuin sivuun. Hitaasti sivusto alkoi latautua ja auton kuva ilmestyä näkyviin pala

kerrallaan. Tunsin tehneeni jonkin hyvän työn. Tallari katsoi kuvaa ja hänen

kasvonsa synkkenivät. “Painu helvettiin siitä, mökö.”


Poistuin äkkiä paikalta katsomatta taakseni. Kun menin myöhemmin

lainaamaan kirjat isän kanssa, en nähnyt Tallaria koneella. En enää koskaan nähnyt

häntä tuolla koneella, mutta joka kerta luimistelin kun se tuli näköpiiriini tai kun näin

Tallarin pihassa. Pelkäsin vuosikausia, että Tallari kertoo tapaamisestamme pihan

muille tyypeille ja olin varma, että saisin häpeäleiman otsaani, mutta jostain syystä

niin ei käynyt. Se jäi meidän salaisuudeksemme.


“Miksi joku tulisi tietokoneelle kirjastoon?” kysyin isältä, kun olimme päässeet

neljän seinän sisään turvaan ja purettua kirjat olohuoneen seinää vasten.

“Jos hänellä ei ole sellaista kotona.”

“Ei varmaan olekaan”, sanoin. “Mutta siellä on paljon muutakin tekemistä.

Tuhansia kirjoja. Paljon enemmän tietoa kuin internetissä.”

“Ehkä hän ei ole oppinut käyttämään niitä.”

“Aika outo juttu jos ei ole. Hemmetin outoa.”

“Tuskin se on hänen vikansa kuitenkaan.”

“Mutta voisi hän yrittää ihan itsekin.”

“Ei se ole kovin helppoa”, hän sanoi, jonka jälkeen valitsimme kirjan ja

painuimme omiin huoneisiimme.


Pyyhin suuni, kiitin lähtiessäni ja nousin aukion reunasta nousevat rappuset ja

menin rakennuksen sisään. Kirjasto oli käytävän toisessa päässä. Tutun autriumin

sisällä kasvoi huonosti hoidettuja pensaita ja lasin läpi näki kirjastossa viipyilevät

ihmiset. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Siellä olivat samat vanhat metalliovet ja

lainaustiskit, vaikka nykyään lainattiin automaatilta, samat kirjoja pursuavat hyllyrivit,

joissa ihmiset seisoivat päät kallellaan kuin heillä olisi pysyviä niskaongelmia, sama

kiireetön tunnelma. Kiertelin hyllyköiden välissä ja vedin silloin tällöin jonkin kirjan

esiin. Luin tekstinpalan, suljin kannen ja panin kirjan takaisin.


Minulla ei ollut enää kirjastokorttia, joten en lainannut mitään, vaan palasin

tunnin päästä takaisin kerrostaloille. Kuitenkin alaovella tulin toisiin aatoksiin ja

kiersin rakennuksen taakse, jossa kasvoi mäntymetsää. Sen ruskea pohja oli

pehmeää vuosien neulasista. Menin istumaan ja sitten makaamaan selälleni

kerrostalon juureen. Katsoin, miten ympärilläni rungot ohenivat kohti latvustojen

vihreää kaaosta ja puristin neulasia käteeni ja tunsin miten ne pistivät ihoa. Minusta

tuntui pahalta.


Vuosia sitten, kerran kun olin kyllästynyt istumaan kirjastossa, menin isän luo

ja kysyin, miksi me tulimme tänne joka viikko. “Etkö halua olla täällä?” isä kysyi.

“Ei... Ei se siitä johdu.”

“...Vaan?”

“En tiedä. Kunhan kysyin. Tuli vain mieleen.”

“Selvä.” Hän jatkoi lukemistaan.

“Miksi kukaan muu ei ole täällä? Kukaan kavereistani.”

“Heidän pitäisi olla”, isä totesi. “Olla hiljaa ja istua nenä kiinni kirjassa. Se

tekisi heille hyvää.”

“He pitävät tätä tylsänä paikkana.”

Isä nosti katseensa, puristi silmiään ja pani kirjan sivuun. Sitten hän nosti

sormensa rintaani ja napautti sitä kevyesti. “Tiedätkö... Sitä se voi joskus olla. Tylsää

tarkoitan. Mutta jokainen kirja jonka luet, kasvattaa millin tuhannesosan panssaria.”

En tajunnut, mitä hän puhui. “Mitä panssaria?”

“Sellaista joka estää myrkkynuolia läpäisemästä ihoasi.”

“Laskettelet luikuria.”

“Puhun ihan totta. Niitä myrkkynuolia lentelee ilmassa todella tiheästi, usko

pois.” Hän naputti rintakehääni uudelleen. “Klonk, klonk. Ymmärrätkö? Ei anneta

niiden tarttua.”


Katsoin nyt ylös. Kerrostalo ja sen parvekkeet nousivat likaisena sumuisena

seinämänä vieressäni ja yritin päästää niistä irti. Yritin tosissani. Sitten näin liikettä

parvekkeella ja yllätyksekseni Tallari seisoi siellä ja tupakoi. Hän katsoi minua ja

minä häntä. “Mitä kirjastomökö?” hän sanoi hieman sammaltaen ja nauraa röhähti.

Hän yskähti muutaman kerran syvältä keuhkoistaan. “Kirjastomököhän se siellä

makaa.”


En voinut sille mitään, että hymy nousi kasvoilleni vaikka silmäni olivat jälleen

sumuiset.


Nimimerkki: Rantakyläläinen

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja

1. sija aikuisten sarjassa Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän

Aikuiset: Sirkka Turkki - Kirjastokokemus

2. sija aikuisten sarjassa Koulujen kevään päättäjäispäivä oli Helsinginkatu 22 C 62: ssa kaoottinen. Äiti ja pienemmät sisarukset lähtivät maalle hoitamaan puutarhaa, vanhempi sisko lähti Ruotsiin ke

Aikuiset: Leena Huotilainen - Sivut

3. sija aikuisten sarjassa Odysseia mietti elämänsä tarkoitusta tietämättömänä sivujensa sanoista. Se ajelehti ajatuksesta toiseen. Viime aikoina se oli ehtinyt mietiskellä ja mumista yksinään. Kukaan