Aikuiset: Sivullinen

Paikka aikuisten sarjan loppukilpailussa

”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen. Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme. Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen”.


Ainoa lukiossa lukemani hyvä kirja oli Camuksen Sivullinen. Kuuluiko niin mielenkiintoinen kirja opetussuunnitelmaan? Näin jälkeenpäin ymmärrän hyvin, miksi kirja kiinnosti, sen sanoo jo nimikin. Minäkin olin sivullinen, joka paikassa; kotona, tätini luona ja koulussa.


Koko lukioajan kirjastonhoitajan ammatti oli ainoa, minkä ajattelin sopivan itselleni. En muista vaadittiinko koulutukseen harjoittelua, mutta viisas äitini kehotti minua kokeilemaan ensin.


Ylioppilaskeväänä aloin etsiä sopivaa harjoittelukirjastoa. Sellainen löytyikin, Keravalta. Niinpä heti lakkiaisjuhlien jälkeen matkustin junalla Helsinkiin, ensin tätini luo. Hänen oli onnistunut löytää minulle kalustettu huone kolmeksi harjoittelukuukaudeksi keravalaisen hammaslääkäripariskunnan luota. Sunnuntai-iltana hän ajoi minut Keravalle, uuteen asuntooni. Se oli erillisessä rakennuksessa oleva huone, jossa oli suorakaiteen muotoinen ikkuna katon rajassa, huone oli viileä ja hämärä. Kalusteina oli vain sänky, kirjoituspöytä ja tuoli. Huoneessa oli keittolevy, mutta ei jääkaappia. Minulla oli onneksi isältä ja äidiltä rippilahjaksi saatu Luxor-merkkinen matkaradioni mukana, jota voisin kuunnella iltaisin. Tuntui oudolta asua ensimmäistä kertaa elämässäni aivan yksin.


Punatiilinen kirjastorakennus oli uusi, pääkirjastonhoitaja ystävällisen tuntuinen, käheä-ääninen pieni täti otti minut vastaan maanantaiaamuna.

- Tervetuloa Iiris! Niin hienoa, että haluat kirjastonhoitajaksi, se on ihana kutsumusammatti!


Esiteltyään minut kirjaston työntekijöille, joista suurin osa oli keski-ikäisiä naisia, lähdimme tutustumiskierrokselle.

- Tämä kirjasto on aivan uusi, vain kolme vuotta vanha, Helka Valkama kertoi ylpeänä.

- Uutta kirjastorakennusta odotettiin kauan ja tilanahtaus vanhassa paikassa oli sietämätön, hän jatkoi.

- Onpa hienoa, kommentoin, kun kävelimme kirjaston keskiosassa.


Hyllyt olivat matalia ja koko kirjasto valoisa. Lastenosasto oli viehättävä värikkäine tuoleineen.

- Meillä on kaikenlaista muutakin toimintaa täällä kirjastossa, kansalaisopiston kirjallisuus- ja kynäilijäpiirit kokoontuvat täällä, lapsille on elokuvakerho ja nuorille on luovaa liikuntaa yhdistettynä teatterikerhoon, Helka Valkama jatkoi.

- Meillä on myös satutunteja ja taidenäyttelyitä kirjaston tiloissa.

-Hienoa, sanoin taas ja nyökytin hyväksyvästi päätäni, vaikka olin lakannut kuuntelemasta kauan sitten.


Minua väsytti ensimmäisenä työpäiväni. Oli ollut vaikea nukahtaa, sänky oli kova ja olin palellut aamuyöstä, kun peittona oli vain ohut viltti.


Pääkirjastonhoitaja Helka Valkama oli kirjoittanut minulle tarkan suunnitelman kolmeksi harjoittelukuukaudeksi, jotta saisin mahdollisimman monipuolisen käsityksen kirjastonhoitajan ammatista. Osa henkilökunnasta oli kirjastonhoitajia ja osa kirjastoapulaisia. Huomasin, että heidän välillään oli tarkka työnjako ja hierarkia.

- Kirjaston tehtävät tulevat muuttumaan tulevaisuudessa, olemme matkalla kohti informaatioyhteiskuntaa. Kaikki tiedon etsiminen tulee helpommaksi ajan myötä. Meidän täytyy pysyä mukana kehityksessä, Helka Valkama luennoi visionäärisenä.

- Ehkä kirjojen aika tulee olemaan ohi.


En ollut tipan tippaa kiinnostunut hänen loihtimistaan tulevaisuuden tietoteknisistä maisemista. Hänen puheensa oli kuin tasaista kärpäsen surinaa korvissani istuessani hänen kanssaan kaksistaan kirjaston luentosalissa aurinkoisena kesäiltapäivänä. Silmäni olivat lupsahtaa kiinni ja minulla oli nälkä. Töissä minulla oli eväänä voileipiä ja jugurttia. Asunnossani vain yksi kattila ja iltaruokana oli usein pussikeitto.


Jo kahden ensimmäisen viikon aikana romanttinen kuvani kirjastonhoitajan ammatista poksahti rikki kuin täyteen puhallettu ilmapallo. Työ oli tylsää, uusien kirjojen luokittelua ja päällystämistä, kirjojen palauttamista hyllyihin ja niiden aakkosjärjestyksen tarkistamista. Jokaisesta kirjasta kirjoitettiin kortti, mihin tuli kirjailijan ja kirjan nimi, minä vuonna kirja oli painettu, missä se oli painettu, monesko painos se oli, mahdollisen kääntäjän nimi.


Asiakaspalvelu oli hauskinta, vaikka minun oli aluksi vaikea käyttää lainauskonetta, joka oli aivan uusi. Tässä sitä oltiin. Ymmärsin että monivuotisesta haaveestani ei tulisi mitään. Kirjastonhoitajan ammatti ei ollut sitä, mitä olin luullut sen olevan.


Tutustuin töissä viehättävään kirjastoapulaiseen, jonka nimi oli Kirsti. Hän oli pieni ja siro kolmissakymmenissä oleva nainen, joka kulki itse ompelemissaan tai kutomissaan värikkäissä vaatteissa, ympärillään kevyen hajuveden tuoksu. Hän tuli Itä-Suomesta, monilapsisesta maalaisperheestä. Hänellä oli ärrävika, mutta ei se mitenkään häirinnyt. Itse asiassa hänen tavassaan sorauttaa ärrää oli jotain suloista, halusin itsellenikin samanlaisen hurmaavan ärrän.


Kirsti kutsui minut heille kylään, koska arveli minun olevan kovin yksinäinen Keravalla. Niin kuin olinkin. Minua hermostutti sinne mennessäni. Mietin kauan mitä veisin mukanani ja päädyin Alkoon, josta ostin pullon halpaa punaviiniä. Kirsti asui yhdessä Raimo Rajalan kanssa, joka oli radiotoimittaja. Heillä oli pieni, parivuotias Valtteri niminen poika. Kirsti ei ollut antanut ärrävikansa vaikuttaa pojan nimeä valittaessa. Kirsti ja Raimo asuivat kerrostaloasunnossa, jossa ei ollut sohvia olohuoneessa, vaan intialaisilla kankailla päällystettyjä, paksuja patjoja lattialla ja paljon värikkäitä tyynyjä niiden päällä. Katosta riippui riisipaperinen, iso, valkoinen pallo. Olohuoneen seinällä oli Che Guevaran muotokuva. Taustalla soi Aulikki Oksanen. Kirsti tarjosi tulista kasvisruokaa ja sen kanssa juotiin tuomaani punaviiniä, vaikka oli vasta tiistai-ilta.


Kirsti oli kertonut minulle kutsuvansa ystävänsä Paulan, joka usein oli Valtterin lapsenvahtina samaksi illaksi, koska hän arveli meistä samanikäisinä tulevan ystävät. Paula heilautti pitkiä pörröisiä kiharoitaan ja katsoi minua tutkivasti suurilla silmillään. Hän oli pukeutunut hippimäisiin, tummiin, pitkiin vaatteisiin. Minulla taas oli toinen Mari-paidoistani, jossa oli vihreät ja valkoiset tasaraidat, leveälahkeiset farkut ja kulunut nahkainen vyö, jossa luki Ole valmis.


- Miksi sinulla on tuollainen vyö, tarkkasilmäinen Raimo kysyi ihmetellen ruokapöydässä ja ymmärsin heti, että vyössä oli jotain vikaa.

- Se on tätini vanha vyö, selitin ja tunsin poskieni lehahtavan tulipunaisiksi

- Mitä hauskaa piruilua! Paula sanoi hyväksyvästi nyökäten.

- Mitä mieltä Iiris olet Helkasta? Kirsti kysyi, kun olimme siirtyneet olohuoneen patjoille istumaan. Kirsti oli sytyttänyt kynttilöitä ja lipitimme edelleen punaviiniä.

- Niin, olen ollut vielä niin vähän aikaa siellä, etten osaa oikein sanoa mitään, mutisin.

- Minusta hän ei sitten tykkää yhtään, Kirsti jatkoi. - On skandaali, että olen edelleen vain tuntipalkalla, vaikka olen ollut siellä jo yli kymmenen vuotta. Moni jälkeeni tullut saa kuukausipalkan.

- Eikö sille voi tehdä mitään? kysyin arasti. Ymmärsin, että tuntipalkan ja kuukausipalkan välillä täytyi olla iso ero.

- Se ei vain halua antaa minulle vakinaista työtä, poliittisten mielipiteitteni takia. Vaikka en minä politiikasta koskaan töissä puhu, eikä minulla ole mitään puoluekirjaa, niin kuin Helka luulee.


Kirsti poikkesi huomattavasti muista kirjaston työntekijöistä iloisena ja välittömän puheliaana väriläiskänä, muun harmaan ja ruskean massan seassa, ihan kuin eksoottisena perhosena arkisten kaaliperhosten joukossa. Itse olin vasta perhosentoukka, joka oli kietoutunut perheeni tarinasta ja tätini luona asumista vuosista kehräämääni koteloon.


Kirsti lähti valitettavasti juhannuksen jälkeen kesälomalle. En saanut mitään kontaktia vanhempiin kirjastoamanuensseihin, jotka olivat töissä heinäkuun. Huomasin joskus tullessani kahvihuoneeseen heidän keskustelunsa loppuvan siihen paikkaan. Puhuivatko he minusta?


Kerran aamulla asetellessani Kalle Päätalon paksuja kirjoja hyllyyn, toinen heistä ehdotti minulle jotain muuta työtehtävää. Sanoin, että laittaisin vain kirjat ensin hyllyyn. Amanuenssi ei vastannut, mutta pian kuulin hänen kuiskuttelevan jotain toisen kanssa. En saanut selvää, mitä he sanoivat, mutta minulla oli tunne, että he puhuivat minusta. Olinko tehnyt jotain väärin? Sen jälkeen minusta oli vastenmielistä mennä töihin. Ymmärsin, että jotain oli pielessä, minusta ei pidetty.


Kirstin luona näkemästäni Paulasta ja minusta tuli ystävät, hän oli itse asiassa ainoa ystäväni, sinä lyhyenä aikana, kun asuin Keravalla. Hän esitteli minut muille hippimäisille kavereilleen, joiden kanssa istuimme joskus ravintolassa. Vei minut yhtenä lauantaina Mäntsälän tanssilavalle, kun tiesi minun tulevan maalta ja halusi että tuntisin oloni kotoisaksi. Heinäkuun puolessavälissä lähdin mukaan Porin jazzfestivaaleille.


Jazzfestivaalien jälkeen minua ei ollenkaan huvittanut palata takaisin Keravalle pimeään huoneeseeni eikä kirjastoon naisten pariin, jotka eivät jostain syystä pitäneet minusta. Mutta tein sen, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Perjantaina, heinäkuun viimeisenä Helka Valkama tuli lomalta takaisin. Olin järjestelemässä palautettuja kirjoja hyllyyn, kun hän kutsui minut työhuoneeseensa. Olin hämmästynyt, mutta jätin kirjavaunun ja seurasin häntä. Hän sulki oven ja istuutui kirjoituspöydän taakse. Minä istuin häntä vastapäätä. Mistähän oikein oli kyse?


- Nyt on Iiris sillä lailla, että et voi jatkaa täällä. Sinä et vaikuta yhtään kiinnostuneelle kirjastonhoitajan ammatista. Tämä on ajan ja rahan haaskausta. Saat lopettaa heti tänään.

- Ai, että tänäänkö heti? sain soperrettua. En tiennyt mitä sanoa. Olin ajatellut olevani kirjastossa elokuun loppuun saakka, niin kuin alun perin oli sovittu.

- Niin, tästä lähtien olet työstäsi vapaa, hän sanoi lyhyesti. - Tässä on työtodistuksesi.

Hän ojensi ruskean kirjekuoren, jonka päällä oli nimeni.


Nousin tuolista ymmärtämättä mitään. Kun aukaisin oven, törmäsin uteliaaseen kirjastoapulaiseen, joka ilmeisesti oli kuunnellut keskusteluamme oven takaa. Hän hypähti anteeksipyytävästi syrjään ja katsoi minua osanottavasti. En sanonut mitään.


Oli aurinkoinen kesäpäivä, ostin jäätelön R-kioskista ja istuin puiston penkille miettimään tilannetta. Miten tässä näin kävi? Olin tunnollisesti ollut töissä joka päivä, aina ajoissa. Aamupäivisin olin kyllä monesti ollut väsynyt, mutta tehnyt kaiken, mitä minulle oli tehtäväksi annettu. Helka Valkama oli kuitenkin oikeassa, minua ei kiinnostanut kirjastonhoitajan ammatti tippaakaan. Mistähän hän sen oli huomannut? Varsinkin, kun oli ollut poissa koko heinäkuun.


Syötyäni jäätelön palasin asunnolleni. Istuin sängylle ja katselin ympärilleni, kuinka kylmää ja kolkkoa siellä olikaan. Melkein kuin vankilassa. En ajatellut toisen työpaikan etsimistä Keravalta kuukaudeksi. Siinä ei olisi mitään järkeä. Parasta muuttaa kotiin ja lähteä syksyllä Tampereelle yliopistoon, jonne olin päässyt suoraan todistuksilla lukemaan ruotsia. Ehkä minusta voisi tulla kääntäjä? Kääntäisin romaaneja suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen.


Ei muu auttanut kuin soittaa puhelinkioskista kotiin ja kertoa tilanne. Äiti oli ymmärtäväinen ja lupasi isän kanssa tulla autolla hakemaan minut kotiin. Tätini puolestaan hoiti asunnon irtisanomisen, eikä minun tarvinnut maksaa elokuun vuokraa.


Paulalla oli kyyneleet silmissä, kun tapasimme viimeisenä iltana asunnossani.

- Pidä huolta itsestäsi, hän sanoi ja ojensi minulle kuluneen runokirjan, jonka kannessa

oli taivaansinisellä taustalla iso keltainen auringonkukka; Federico Garcia Lorcan Andalusian lauluja. Hän oli kirjoittanut kirjan sisälehdelle pyöreällä käsialallaan:


Jokainen yksinään

maan sydämellä

auringonsäteen lävistämänä.

Ja äkkiä on ilta.

Quasimodo


Näin Beibin vain kerran tämän jälkeen, Tavastialla Helsingissä. Sitten sain kuulla, että hän oli kuollut auto-onnettomuudessa Etelä-Ruotsissa vain 21-vuotiaana.


Seuraavana päivänä ajoimme äidin ja isän kanssa tätini luo Helsinkiin. Illalla, kun äiti ja isä jo nukkuivat, istuin tätini kanssa keittiössä juomassa punaviiniä. Hän pyysi nähdä elämäni ensimmäisen työtodistuksen. Se oli lyhyt. Siinä kerrottiin, että Iiris Päivinen oli ollut Keravan kaupunginkirjastossa harjoittelijana 1.6.-31.7.1974 välisen ajan. Ja että hän lopettamispäivästä lähtien oli työstään vapaa. Tätini antoi todistuksen takaisin sanomatta mitään.


Kun myöhemmin Tampereella opiskellessani halusin kääntää työtodistukseni ruotsiksi, kysyin kämppäkaveriltani Timolta, miten kääntää ”on työstään vapaa”.

- Har fått sparken, Timo nauroi ystävällisesti ja taputti minua olalle. - Unohda koko työtodistus!


Nimimerkki: Hilla Männistö

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja

1. sija aikuisten sarjassa Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän

Aikuiset: Sirkka Turkki - Kirjastokokemus

2. sija aikuisten sarjassa Koulujen kevään päättäjäispäivä oli Helsinginkatu 22 C 62: ssa kaoottinen. Äiti ja pienemmät sisarukset lähtivät maalle hoitamaan puutarhaa, vanhempi sisko lähti Ruotsiin ke

Aikuiset: Leena Huotilainen - Sivut

3. sija aikuisten sarjassa Odysseia mietti elämänsä tarkoitusta tietämättömänä sivujensa sanoista. Se ajelehti ajatuksesta toiseen. Viime aikoina se oli ehtinyt mietiskellä ja mumista yksinään. Kukaan