Aikuiset: Timo Kojonen - Talvipäiväkirja

Kunniamaininta aikuisten sarjassa


Helsingissä 11. joulukuuta, 2020

Rakas Päiväkirja,


Tänään töiden jälkeen päätin piipahtaa Richardinkadun kirjastossa, paikassa jonka tunnen erinomaisen hyvin vanhoilta ajoilta. Halusin äkisti palata juuri tuohon kirjastoon kaikkien paikkojen joukosta, ja että se halu oli niin voimakas ja raju kuin suunnaton virta, jossa voi uida mutta jota ei voi väistää, josta ei pääse pois, joka vie mennessään, halusi sitä tai ei.

Selittämätontä nostalgiaa ehkä, mutta sama se. Tämä on minun elämääni. Minun ja vain minun. Edes nämä pari tuntia.

Menin siksi viivana pääportaat ylös ja oikealle, ja jo matkalla kierreportaille nappasin mukaan kovakantisen niteen Aisopoksen Eläinsatuja. Se kädessäni menin koko reitin silmät kiinni aina lukusaliin asti kuin astuen sisään omaan kotiini. Istuin auringon valmiiksi lämmittämään tuoliin ja hymyilin kun koko sydämin sain heittäytyä siihen syvään virtaan jonka kunnon kirjallisuus synnyttää. Mikä suurenmoinen päivä!

Lyhyt hetki riitti kuljettamaan minut aivan toisaalle, äkisti olin osa jotakin suurempaa, sanojen synnyttämää utopiaa, ideoita, ajatuksia, jostakin suuremmasta kertovaa unelmaa. Ja jos nyt sanon koko totuuden, olin hetken vain ja ainoastaan onnellinen. Mutta eihän se ihmisen osa ole, niin suuri onni.

Huomasin nimittäin harmikseni terävän katseen; se kohdistui minuun ikkunasyvennyksen keskeltä. Siellä istui risupartainen mies, likaisen oloinen ja epäsiisti muutenkin, reikäisessä villapaidassa ja parta sukimatta.

Pöydällä miehellä oli pieni kirja johon hän näytti tekevän muistiinpanoja. Tai piirtävän. Sanon näytti, sillä se mitä hän oikeasti teki, oli toista. Hän tuijoitti minua.

Se oli minusta outoa ja hämmentävää. Ei minussa ollut mitään tavallisesta avokonttorimiehestä poikkeavaa.

Hyvä herra, ajattelin mennä sanomaan, mitä te minua katsotte. Tai parempi: Mitä sinä tuijotat? Tai vielä parempi:

Mitä helvettiä sä mua tölläät?

Jotenkin minun oli vaikea valita sanojani. Mies ei ollut vihaisen näköinen mutta silti hänessä oli outoa kipinää. Ei hän suuri ollut mutta väkevän oloinen, kuin kataja kumarassa. Karhu, korppi? Musta silmät hänellä oli mutta silti oli niissä muutakin, outo pehmeys. Kuin olisi tanssinut valojen ja varjojen kanssa ja paätynyt hämärän pehmeään…

Nousin ja lähdin risupartaa kohden. Eikä mikään paljastanut että mies välitti siitä vähääkään. Sama naurava leuanvääntö jatkui, sama lyhyt naputtava käsien vapina.

Mielessäni leiskui. Kohtapa näet!

Mutta ei se juhannuskokko kauaa ehtinyt roihuta, sillä tuskin ehdin lehtitelineen kohdalle, kun koko asian ymmärsin.

Ei mies katsonutkaan minua. Vaan katsoi minun lävitseni.

Salin perällä kun istuivat vierekkäin kaksi nuorta naista, sen näköisiä kuin yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijat. Heille siis miesparka runojaan rustasi, niitä joita pieni vihko hänen edessään oli täynnänsä. Harmaan kynän hieroglyfejä. Eikä siinä minua kaivattu. Naistenmies on aina naistenmies, totesin kun lähdin kiireesti pois.

Menin takaisin pääsaliin ryhtyen tutkimaan uudempaa kirjallisuutta. Pöydällä oli esilla uusi painos Salaman Juhannustansseista, joka tietysti ei teemaltaan kulu koskaan. Oli myös Donnerin valittuja valituksia. Mutta päädyin kuitenkin valitsemaan vastailmestyneen Katja Ketun menestysteoksen. Uutta verta, uutta voimaa. Bravo!

Istuin alas kaari-ikkunan ääreen. Kyllä Helsinki on kaunis, ajattelin. Joka vuosisata syntyy talo tai parikin taloa joiden sisällä sekä sielu että ruumis ovat tasapainossa.

Jotakin sellaista ehdin ajatella niinä lyhyinä hetkinä jotka kirjan lehteily vaati. Tuskin muuta. En saanut sitä ensin käsitettyä mutta hiljaisuudessa kuului selvää runonlausuntaa. Kieli vain oli minulle tuntematon, syvä ja kurkkuääninen. Enkä edes yllättynyt kun käännyin katsomaan. Siinä se mustasilmäinen mies taas olla meni ja mellasti, hyllyrivien välissä, hummaten.

Mustat silmät, korpin silmät, karhun silmät. Ei, sanoin itselleni, joku villieläin toki. Ja lopulta sen keksin, oikean pedon. Nehän olivat Minotauruksen silmät, surun silmät kun pyhä eläin käsittää eksyneensä labyrinttiin josta ei ole ulospääsyä.

Miehen olemus oli kuin uppoavan kaarnalaivan. Hän oli yksin, taas yksin. Hetken tunsin sympatiaa risuparran kanssa kun näin tyttölauman katoavan portaikon vilinään merkkilaukkuineen ja puhelimineen. Ei heistä jäänyt jälkeen edes hajuveden tuoksua, ei minttupurukumin irvokasta makeutta.

Joten, kysyin itseltäni, mistä tämä epätavallinen lemu?

Nyt minä kyllä menen ja sanon sen: Joko te tai minä. Ulos! Nyt heti! Joko sinä tai minä. Etkö jo ala painua helvettiin! Ja täällä ei oteta salaryyppyjä!

Mutta helas! Jokin tuossa tuntemattomassa miehessä teki oloni syvän epävarmaksi. Siksi, kuten Rakas Päiväkirja arvaa, en sanonut mitään. Tuhahdin vain ja nousin ylälehterille, sinne missä runoja pidetään.

Mutta mitä se auttoi?

Jotenkin oli niin että partaisen miehen oli välttämättä seurattava minua kaikkialle.

Kohta hän jo tuli runojen luo, sekosi niihin, alkoi järjestellä ja perata sitä osastoa oman mielensä mukaan kuin se joka tietää paremmin. Nappasi käteensä sen mistä juuri aioin ottaa kiinni; päästi irti juuri siitä mistä olin ehtinyt irroittamaan otteeni.

Lyhyesti virsi kaunis minä ajattelin. Jos lasken kymmeneen, hän varmasti laskee viiteentoista. Joten minun riittänee paeta vessaan, että mies ehtii koluta koko kirjaston edestakaisin!

Ja taas väärä olettamus.

Tuskin ehdin vessalle, kun huomasin että sen ovi oli lukossa. Äänistä joita kuului sisältä, päättelin että se oli risupartainen mies joka kihnutti ovea vasten, potki seiniä, puhui itsekseen, toimitti tuntematonta asiaansa vessan lattialla, ottaen oman aikansa jolle ei tulisi loppua.

Se tuntui ikuisuudelta.

Kun ovi vihdoin lennähti auki, partasuu vyöryi portaikkoa alas, heilahdellen tahattomasti seinältä toiselle, varjoista valonsäikeisiin, kohti ovea ja katua ja sitä karua elämää jonka oletin häntä odottavan kirjaston ulkopuolella.

Tunsinko sääliä, tunsinko mielihyvää? Mitä minä tunsin? Hassua sitä olisi selittää. Se oli kuin sielu olisi joutunut etukäsin tai takaperin hassusti niskalenkkiin.

Mutta joka tapauksessa minunkin oli jo aika lähteä ja laskeuduin portaat jo huomattavan levollisesti.

Mutta mikä tuossa lojuu?

Sehän on kirja, kirjanen. Muistikirjanen.

Hätkähdin kun sen ymmärsin, sen mikä oli maassa.

Kumarsin ja nostin sen portaikosta.

Risuparran kirja kädessäni astui lainaussaliin. Ei siellä ollut enää kuin nuori miesvirkailija hommissa.

“Tahtoisin palauttaa tämän”, aloitin…

Nuori mies loi lyhyen katseen kirjaan jota pitelin kädessäni. Hän hymyili ohuesti kun käänsi auki nimilehden.

“Ei ole meiltä”, hän sanoi tulkiten sanani toisin kuin olin tarkoittanut: “Mutta löytyy meiltäkin, kovakantisena.”

Nopeasti nuori mies poimi ohuen kirjan hyllystä.

“Tässä. Hassu päivä muuten. Tätä on jo pari kertaa kysytty tänään...”

Otin vastaan ojennetun kirjan, sen vanhat pahvikannet olivat hieman repeilleet mutta siitäpä sen tiesi aidoksi.

Nuori virkailija hymyili itseensä tyytyväisenä kun avasin teoksen. Luin kansilehdeltä:

PENTTI SAARIKOSKI. TALVIPÄIVÄKIRJA.

Kustannuslaitos Otava. Painettu Helsingissä 1969.


Se iski kuin Minotauruksen häntä vasten kasvojani.

“Mutta minä tarkoitin että…”, koitin sopertaa.

Sanon koitin sillä eihän puheesta enää mitään tullut, oli vain tavuja, kirjaimia, äänteitä, tunteita ja valoja ja varjoja. Sanoja kasvoi kuin sieniä sisälläni, sisältä syvältä nousi rummutusta, rytmien kolinaa ja helinää, kuin tamburiiniä olisi lyöty, kasvatettu tähtiä silmien edessä.

“Mutta minä…”, koitin vain sopertaa sillä eihän siltä pyörrytykseltä loppua tullut, ei änkytykseltä.

“Mikä teille nyt tuli? Olette kuin aaveen olisitte nähnyt. Onko huono olla? Hyvä olla? Haluatteko lasin vettä?”

Niin nuori virkailija sanoi kun sovitti tuolia alleni.

Ja mitä minä tein. Puristin kirjaa sydäntäni vasten, Talvipäiväkirjaa. Talvea, kirjaa, päivää.

Eikä mikään viittaa siihen että partasuinen mies tulee pian takaisin hakemaan muistikirjaansa. Ehkä otan senkin mukaani kun taas kerran lähden tästä kaupungista.

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Aikuiset: Kai Käkelä - Suoja

1. sija aikuisten sarjassa Urheilukentän päädyssä oli vielä rippeitä sinne läjitetystä lumesta. Hiilimurska lainehti, kalkkiviivoja ei ollut uusittu vuosikausiin. Harakka lennähti joutilaana lepäävän

Aikuiset: Sirkka Turkki - Kirjastokokemus

2. sija aikuisten sarjassa Koulujen kevään päättäjäispäivä oli Helsinginkatu 22 C 62: ssa kaoottinen. Äiti ja pienemmät sisarukset lähtivät maalle hoitamaan puutarhaa, vanhempi sisko lähti Ruotsiin ke

Aikuiset: Leena Huotilainen - Sivut

3. sija aikuisten sarjassa Odysseia mietti elämänsä tarkoitusta tietämättömänä sivujensa sanoista. Se ajelehti ajatuksesta toiseen. Viime aikoina se oli ehtinyt mietiskellä ja mumista yksinään. Kukaan