Aikuiset: Veikko Karhumaa - Hiljaisen miehen kirjastossa
Kunniamaininta aikuisten sarjassa
Hiljainen mies laahustaa huoneen läpi takaisin paikalleen lainaustiskin luo. Kädessä on muovirasia.
Hiljainen mies istahtaa huokaisten tuolilleen. Tuoli huokaisee miehen mukana. Muovirasia löytää
tutun paikkansa lainaustiskillä. Hiljainen mies osaa syödä hiljaisesti. Mutta koska kirjastokin on
hiljainen, olen ainoa asiakas, rouskutus kuuluu naapurihuoneeseen. Vaimeana. Tämä sopii kirjaston
henkeen, jossa on hyvä keskustella sivistyneen tahdikkaasti, ja jossa harvat äänet tulevat kirjan tai
lehden sivun kääntämisen aiheuttamasta kahahduksesta. Tällainen sivistynyt äänimaisema sopii
jopa kotikutoiseen sivukirjastoon, joka ulkoapäin näyttää tavalliselta rintamamiestalolta kaltaistensa
ympäröimänä.
Hiljainen mies syö, niin kuin aina ennenkin, kurkkua ja porkkanaa, jotka on leikattu noin aikuisen
miehen sormen pituuteen ja paksuuteen. Hiljainen mies on laiha, mutta luulisi hänen muutakin
syövän. Kirjastossa hän syö kuitenkin aina samaa evästä: porkkanaa ja kurkkua. Olen ajatellut, että
kätevä tapa. Ei tule muruja. Helppo pakata aamulla matkaan. Kulkee kätevästi muovirasiassa.
Säilyttäminen helppoa. Aika terveellistä. Mukava mutustella muunkin tekemisen ohessa. Ei tarvitse
lämmittää. Ei tuota häiritseviä tuoksuja kirjastoon. Jos on koeteltu ja hyväksi havaittu, tuskin
sekoittaa vatsan toimintaa.
Varmasti tarkkaan ajateltu ratkaisu siis. Ja ollut pitkään käytössä. Hiljainen mies ei yleensäkään
vaikuta tekevän mitään sellaista, mitä hän ei olisi tarkkaan ajatellut. Hiljainen mies ei yleensäkään
tee kirjastossa paljon. Hän ottaa palautettavat lainat vastaan. Viivakoodinlukulaitteella hän lukee
asiakkaan lainat. Hiljainen mies vie kerran päivässä kirjat ja muut palautetut hyllyihin. Puhelin soi
joskus. Harvoin. Siihen Hiljainen mies puhuu hiljaisella ja murahtelevalla, mutta ihan kohteliaalla
äänellä. Vähin sanoin.
Minä käyn tässä sivukirjastossa vähän kauempaa polkupyörällä, enkä käy kirjaston lähellä olevaa
koulua. Mutta olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi jos kirjastoon tulisi lähikoulusta luokka. Miten
Hiljainen mies selviäisi mekastavan luokan kanssa, jos hänen pitäisi esitellä kirjastoa tai ehdottaa
koululaisille sopivia kirjoja? Ehkä hän selviäisi oivallisesti, vaikka toisinkin voisi ajatella.
Tiedän, että hiljainen mies on paitsi pienen sivukirjaston kirjastonhoitaja, myös runoilija.
Palkittukin. En ole lukenut hänen runojaan, koska en lue runoja. Luen kirjoja ja sarjakuvia. Ne
lainaan. Ja sitten luen aikakauslehtiä. Kaksi kertaa viikossa. Hiljaisen miehen kirjastossa.
Minä en ole varsinaisesti koskaan keskustellut Hiljaisen miehen kanssa. Kun palautan vanhat kirjat,
jätän ne tiskille. Hiljainen mies nyökkää ja ottaa palautetut vastaan. Kun lainaan uusia, Hiljainen
mies kysyy, haluanko kuitin, ja vastaan ei kiitos.
Tässä ympäristössä Hiljainen mies sulautuu taustaansa. Hän on yhtä vanhan rakennuksen kanssa.
Kun katson häntä kirjaston toisen huoneen pöydän äärestä, kirjastossa on tasan kaksi huonetta, hän
on yhtä taustansa kanssa. Tausta on kirjahyllyrivistö. Kun mies on kirjastonhoitaja ja runoilija,
hänen taustansa on kirjahyllyrivistö. Kuinka muuten asia olisi?
Jos Hiljainen mies olisi jossakin toisessa ympäristössä ja toisenlaisissa vaatteissa, arvelen että hän
näyttäisi siltä kuin muutkin saman ikäiset miehet, jotka tiedän. Kirjastossa ja puvuntakissaan
Hiljainen mies vaikuttaa sivistyneeltä kirjaihmiseltä. Jos Hiljainen mies nykäistäisiin
rakennustyömaalle ja laitettaisiin työhaalari päälle, hän sopisi vaihtuneine vaatteineen ympäristöön
oivallisesti. Olemus romuluinen. Tukka sekava. Silmälasit vanhat ja likaiset. Viikset epämääräiset.
Olen silti lähes varma, että Hiljainen mies ei ole sivutoiminen timpuri. Luulen, että kun hän menee
kotiinsa, hän laittaa puvuntakin henkariin, istuu tuoliinsa ja lukee tai kirjoittaa, ihan niin kuin
kirjastossaan, mutta sillä erolla, että asiakkaat eivät häntä keskeytä edes harvakseltaan.
Ehkä Hiljaisella miehellä on äänekäs vaimo, joka kotiin tultuaan kertoo tarkasti päivänsä
kuulumiset, kohtaamiset ja aikaansaannoksensa, ja Hiljainen mies kuuntelee vaiti, välillä urahtaen.
Ehkä vaimo laittaa Hiljaisen miehen siivoamaan, remontoimaan kotia, pyykkäämään, vaihtamaan
sisäkumin polkupyörään. En tiedä. Mutta arvelen, ettei vaadi, vaan tekee itse. Ja enhän minä tiedä.
Voi olla, että Hiljainen mies muuttuu toisenlaiseksi, kun työvuoro on päättynyt.
Ehkä hän onkin kirjaston ulkopuolella räväkkä ja nopealiikkeinen nikkaroija. Ehkä hän menee
työpäivän jälkeen meluisaan kapakkaan ja on kantapöydän tarinaniskijä tai kapakan kiivain
karaokelaulaja. Ehkä hän harrastaa ralliautoilua ja potkunyrkkeilyä. En minä tiedä. Kunhan
arvailen.
Jokin minussa sanoo, että Hiljaisen miehen elämä kirjaston ulkopuolella on hiljaista. Tämän kaiken
voin arvella vain siitä, mitä näen ja kuulen. En ole koskaan nähnyt Hiljaista miestä kirjaston
ulkopuolella. Täytyyhän hänellä olla myös kirjaston ulkopuolista elämää. Mutta onko hänellä
kirjojen ulkopuolista elämää?
Kun luen kirjaa, muodostan sanojen perusteella kuvia kirjan ihmisistä. Tätä voin verrata nyt
Hiljaiseen mieheen. Niin kuin romaanihenkilöstä muodostan kuvan sen perusteella, mitä on kansien
välissä, muodostan kuvan Hiljaisesta miehestä sen perusteella, mitä näen ja kuulen kirjaston seinien
sisäpuolella. Ymmärrän toki, että jokaiselle syntyy oma kuvansa, mutta eivät kai kuvat voi hirveästi
poiketa toisistaan? Eikö kirjan idea ole siinä, että lukijoilla syntyisi melko samanlainen kuva? Tästä
äidinkielen opettaja ei koskaan ole puhunut.
Tiedän, olenhan sen nähnyt, että Hiljaisella miehellä on lainaustiskillä ruutupaperivihko ja
lyijykynä. Hän kirjoittaa vihkoon aina. Mutta harvakseltaan. Välillä hän päästää epämääräisen
äännähdyksen vihkonsa ääreltä. Jonkinlaisen urahduksen tai murahduksen, jossa kuulee usein
tyytyväisyyttä, joskus murahduksen seassa on vähän naurahdusta. Ehkä riimi osui sopivasti
kohdalleen. Ei. Ei riimi. Tiedän, että Hiljainen mies ei kirjoita riimirunoutta, vaan toisenlaista,
vaikeampaa. Sellaista, missä sanat menevät, tulevat, kulkevat, eivätkä aina tunnu liittyvän toisiinsa.
Tämän verran tiedän.
Ehkä tiedän joskus enemmän. Ehkä innostun runoista. Ehkä luen joskus Hiljaisen miehen
runokokoelmaa. Ehkä löydän Hiljaisen miehen kirjasta itseni. Niin kuin kirjasta voi joskus
itsensäkin löytää.
Hiljaisella miehellä ei ole montaa ilmettä. Olen joskus miettinyt, jos lainaisinkin kirjastosta
Hiljaisen miehen runokokoelman. Mitä silloin tapahtuisi? Katsoisiko hän minua tarkemmin ja
miettisi, tietääköhän poika kenen kirjoittamia runoja aikoo lukea? Naurahtaisiko hän? Kysyisikö,
oletko aivan varma lainauspäätöksestä?
Kun lainaan kirjoja, luulen Hiljaisen minusta jotakin ajattelevan, arvelevan. Olen sivukirjastossa
harvinainen asiakas. Monellakin tapaa. Harvoista asiakkaista harva on ikäiseni poika, vielä
harvempi sellainen, joka lainaa sarjakuvien lisäksi lähes aina aikuisten kirjoja. Ehkä tämä arvelu on
joskus näkynyt pienenä välähdyksenä Hiljaisen miehen silmissä tai otsan rypistymisenä. Silmistä on
vaikea sanoa, koska Hiljaisen miehen silmälasit peilaavat.
Nousen pöydästä. Vien lehden paikalleen. En mene enää lainaustiskille, sillä Hiljainen mies on
kirjannut lainani jo aiemmin. Yleensäkin valitsen ensin kirjat, lainaan ne ja sitten luen lehdet. Nyt
olen valmis ja poistun kohti ulkona odottavaa polkupyörääni. Hiljainen mies on kumartuneena
vihkonsa ylle. Ei katso. Ei katsomatta huikkaa tervehdystä poistuvalle. Aikonee puhua toisella
tapaa. Niin voi Hiljainen mies tehdä.