Aikuiset: Veikko Karhumaa - Hiljaisen miehen kirjastossa

Kunniamaininta aikuisten sarjassa

Hiljainen mies laahustaa huoneen läpi takaisin paikalleen lainaustiskin luo. Kädessä on muovirasia.

Hiljainen mies istahtaa huokaisten tuolilleen. Tuoli huokaisee miehen mukana. Muovirasia löytää

tutun paikkansa lainaustiskillä. Hiljainen mies osaa syödä hiljaisesti. Mutta koska kirjastokin on

hiljainen, olen ainoa asiakas, rouskutus kuuluu naapurihuoneeseen. Vaimeana. Tämä sopii kirjaston

henkeen, jossa on hyvä keskustella sivistyneen tahdikkaasti, ja jossa harvat äänet tulevat kirjan tai

lehden sivun kääntämisen aiheuttamasta kahahduksesta. Tällainen sivistynyt äänimaisema sopii

jopa kotikutoiseen sivukirjastoon, joka ulkoapäin näyttää tavalliselta rintamamiestalolta kaltaistensa

ympäröimänä.

Hiljainen mies syö, niin kuin aina ennenkin, kurkkua ja porkkanaa, jotka on leikattu noin aikuisen

miehen sormen pituuteen ja paksuuteen. Hiljainen mies on laiha, mutta luulisi hänen muutakin

syövän. Kirjastossa hän syö kuitenkin aina samaa evästä: porkkanaa ja kurkkua. Olen ajatellut, että

kätevä tapa. Ei tule muruja. Helppo pakata aamulla matkaan. Kulkee kätevästi muovirasiassa.

Säilyttäminen helppoa. Aika terveellistä. Mukava mutustella muunkin tekemisen ohessa. Ei tarvitse

lämmittää. Ei tuota häiritseviä tuoksuja kirjastoon. Jos on koeteltu ja hyväksi havaittu, tuskin

sekoittaa vatsan toimintaa.

Varmasti tarkkaan ajateltu ratkaisu siis. Ja ollut pitkään käytössä. Hiljainen mies ei yleensäkään

vaikuta tekevän mitään sellaista, mitä hän ei olisi tarkkaan ajatellut. Hiljainen mies ei yleensäkään

tee kirjastossa paljon. Hän ottaa palautettavat lainat vastaan. Viivakoodinlukulaitteella hän lukee

asiakkaan lainat. Hiljainen mies vie kerran päivässä kirjat ja muut palautetut hyllyihin. Puhelin soi

joskus. Harvoin. Siihen Hiljainen mies puhuu hiljaisella ja murahtelevalla, mutta ihan kohteliaalla

äänellä. Vähin sanoin.

Minä käyn tässä sivukirjastossa vähän kauempaa polkupyörällä, enkä käy kirjaston lähellä olevaa

koulua. Mutta olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi jos kirjastoon tulisi lähikoulusta luokka. Miten

Hiljainen mies selviäisi mekastavan luokan kanssa, jos hänen pitäisi esitellä kirjastoa tai ehdottaa

koululaisille sopivia kirjoja? Ehkä hän selviäisi oivallisesti, vaikka toisinkin voisi ajatella.

Tiedän, että hiljainen mies on paitsi pienen sivukirjaston kirjastonhoitaja, myös runoilija.

Palkittukin. En ole lukenut hänen runojaan, koska en lue runoja. Luen kirjoja ja sarjakuvia. Ne

lainaan. Ja sitten luen aikakauslehtiä. Kaksi kertaa viikossa. Hiljaisen miehen kirjastossa.

Minä en ole varsinaisesti koskaan keskustellut Hiljaisen miehen kanssa. Kun palautan vanhat kirjat,

jätän ne tiskille. Hiljainen mies nyökkää ja ottaa palautetut vastaan. Kun lainaan uusia, Hiljainen

mies kysyy, haluanko kuitin, ja vastaan ei kiitos.

Tässä ympäristössä Hiljainen mies sulautuu taustaansa. Hän on yhtä vanhan rakennuksen kanssa.

Kun katson häntä kirjaston toisen huoneen pöydän äärestä, kirjastossa on tasan kaksi huonetta, hän

on yhtä taustansa kanssa. Tausta on kirjahyllyrivistö. Kun mies on kirjastonhoitaja ja runoilija,

hänen taustansa on kirjahyllyrivistö. Kuinka muuten asia olisi?

Jos Hiljainen mies olisi jossakin toisessa ympäristössä ja toisenlaisissa vaatteissa, arvelen että hän

näyttäisi siltä kuin muutkin saman ikäiset miehet, jotka tiedän. Kirjastossa ja puvuntakissaan

Hiljainen mies vaikuttaa sivistyneeltä kirjaihmiseltä. Jos Hiljainen mies nykäistäisiin

rakennustyömaalle ja laitettaisiin työhaalari päälle, hän sopisi vaihtuneine vaatteineen ympäristöön

oivallisesti. Olemus romuluinen. Tukka sekava. Silmälasit vanhat ja likaiset. Viikset epämääräiset.

Olen silti lähes varma, että Hiljainen mies ei ole sivutoiminen timpuri. Luulen, että kun hän menee

kotiinsa, hän laittaa puvuntakin henkariin, istuu tuoliinsa ja lukee tai kirjoittaa, ihan niin kuin

kirjastossaan, mutta sillä erolla, että asiakkaat eivät häntä keskeytä edes harvakseltaan.

Ehkä Hiljaisella miehellä on äänekäs vaimo, joka kotiin tultuaan kertoo tarkasti päivänsä

kuulumiset, kohtaamiset ja aikaansaannoksensa, ja Hiljainen mies kuuntelee vaiti, välillä urahtaen.

Ehkä vaimo laittaa Hiljaisen miehen siivoamaan, remontoimaan kotia, pyykkäämään, vaihtamaan

sisäkumin polkupyörään. En tiedä. Mutta arvelen, ettei vaadi, vaan tekee itse. Ja enhän minä tiedä.

Voi olla, että Hiljainen mies muuttuu toisenlaiseksi, kun työvuoro on päättynyt.

Ehkä hän onkin kirjaston ulkopuolella räväkkä ja nopealiikkeinen nikkaroija. Ehkä hän menee

työpäivän jälkeen meluisaan kapakkaan ja on kantapöydän tarinaniskijä tai kapakan kiivain

karaokelaulaja. Ehkä hän harrastaa ralliautoilua ja potkunyrkkeilyä. En minä tiedä. Kunhan

arvailen.

Jokin minussa sanoo, että Hiljaisen miehen elämä kirjaston ulkopuolella on hiljaista. Tämän kaiken

voin arvella vain siitä, mitä näen ja kuulen. En ole koskaan nähnyt Hiljaista miestä kirjaston

ulkopuolella. Täytyyhän hänellä olla myös kirjaston ulkopuolista elämää. Mutta onko hänellä

kirjojen ulkopuolista elämää?

Kun luen kirjaa, muodostan sanojen perusteella kuvia kirjan ihmisistä. Tätä voin verrata nyt

Hiljaiseen mieheen. Niin kuin romaanihenkilöstä muodostan kuvan sen perusteella, mitä on kansien

välissä, muodostan kuvan Hiljaisesta miehestä sen perusteella, mitä näen ja kuulen kirjaston seinien

sisäpuolella. Ymmärrän toki, että jokaiselle syntyy oma kuvansa, mutta eivät kai kuvat voi hirveästi

poiketa toisistaan? Eikö kirjan idea ole siinä, että lukijoilla syntyisi melko samanlainen kuva? Tästä

äidinkielen opettaja ei koskaan ole puhunut.

Tiedän, olenhan sen nähnyt, että Hiljaisella miehellä on lainaustiskillä ruutupaperivihko ja

lyijykynä. Hän kirjoittaa vihkoon aina. Mutta harvakseltaan. Välillä hän päästää epämääräisen

äännähdyksen vihkonsa ääreltä. Jonkinlaisen urahduksen tai murahduksen, jossa kuulee usein

tyytyväisyyttä, joskus murahduksen seassa on vähän naurahdusta. Ehkä riimi osui sopivasti

kohdalleen. Ei. Ei riimi. Tiedän, että Hiljainen mies ei kirjoita riimirunoutta, vaan toisenlaista,

vaikeampaa. Sellaista, missä sanat menevät, tulevat, kulkevat, eivätkä aina tunnu liittyvän toisiinsa.

Tämän verran tiedän.

Ehkä tiedän joskus enemmän. Ehkä innostun runoista. Ehkä luen joskus Hiljaisen miehen

runokokoelmaa. Ehkä löydän Hiljaisen miehen kirjasta itseni. Niin kuin kirjasta voi joskus

itsensäkin löytää.

Hiljaisella miehellä ei ole montaa ilmettä. Olen joskus miettinyt, jos lainaisinkin kirjastosta

Hiljaisen miehen runokokoelman. Mitä silloin tapahtuisi? Katsoisiko hän minua tarkemmin ja

miettisi, tietääköhän poika kenen kirjoittamia runoja aikoo lukea? Naurahtaisiko hän? Kysyisikö,

oletko aivan varma lainauspäätöksestä?

Kun lainaan kirjoja, luulen Hiljaisen minusta jotakin ajattelevan, arvelevan. Olen sivukirjastossa

harvinainen asiakas. Monellakin tapaa. Harvoista asiakkaista harva on ikäiseni poika, vielä

harvempi sellainen, joka lainaa sarjakuvien lisäksi lähes aina aikuisten kirjoja. Ehkä tämä arvelu on

joskus näkynyt pienenä välähdyksenä Hiljaisen miehen silmissä tai otsan rypistymisenä. Silmistä on

vaikea sanoa, koska Hiljaisen miehen silmälasit peilaavat.

Nousen pöydästä. Vien lehden paikalleen. En mene enää lainaustiskille, sillä Hiljainen mies on

kirjannut lainani jo aiemmin. Yleensäkin valitsen ensin kirjat, lainaan ne ja sitten luen lehdet. Nyt

olen valmis ja poistun kohti ulkona odottavaa polkupyörääni. Hiljainen mies on kumartuneena

vihkonsa ylle. Ei katso. Ei katsomatta huikkaa tervehdystä poistuvalle. Aikonee puhua toisella

tapaa. Niin voi Hiljainen mies tehdä.