Nuoret: Aili Savolainen - Auringonkukkapoika
Kunniamaininta nuorten sarjassa
Ikävä aikaa, kun kaveriporukan kanssa
kirjastossa istuttiin
ja kouluhommia tehtiin.
Oli aina vähän evästä mukana
— niistä myöhemmin nautittiin.
Naurettiin mahdollisimman hiljaisina.
Yritettiin edistyä ryhmätyössä,
mutta eihän siitä koskaan tullut mitää.
Usein meinattiin luovuttaa.
Loppujen lopuksi itseni löysin
hyllyjen lomasta yksin.
Halusin lukea ystävistä
ja kiharapäistä,
kesälomasta mökillä
järven rannalla,
jäätelökesteistä,
ja yöttömistä öistä.
Subista kävin hakemassa ruokaa ennen kotiinmenoo.
Jälleen kotiin palailin
kuuntelemaan äitin jatkuvaa huutoo.
Söin leipää kirjaa lukien,
ja kuulokkeet oli syvällä päässä.
Sit äiti pakotti mut syömään.
Siellä mä istuin, vaikka just syönyt olin.
Näykin, kun ajatukset kulki kirjassa.
Sillä pojalla oli posket peitossa pisamien
ja kiharapehko hiusta punertavaa.
Se maalas ja soitti skittaa.
Sillä oli aina auringonkukkaseppele päällään.
Kesäisin saatoin mennä rautatientorille lukemaan.
Välillä nostin päätäni ja seurasin ihmisten juoksentelua
— kuka nyt juoksikaan työn ja kuka rakkauden perässä.
Katusoittajat kuuluivat tunnelmaan.
Hukuin sivujen väliin
unohtaen seurata kellon kulkua.
Äiti soitti kellon viisi täyttäessä
ja kyseli sijaintiani.
Käski mun tulla kotiin
kuullessaan tekemisistäni.
Koulun jälkeen menin käymään kirjastossa.
Siellä suositut tytöt puhuivat tulevista treffeistä,
kun mä itse haaveilin vain epätodennäköisistä tapahtumista.
Olin hyllyjen välissä ettimässä uusia kirjoja
niiden mun ohi kulkiessa
“Friikki”, ne kuiskas ja veti hiuksista.
Ne tarkotti sanomiaan sanoja
— ja tekoa jokaista.
Niiden jälkeen joku kikkarapää ilmesty mun viereen.
Se kyseli onks mulla kaikki kondiksessa.
Väitin tietenkin olevani kunnossa.
Se kysy, onks mulla jotain kirjasuositusta.
Osoitin kirjaa meidän edestä.
"Toi on hyvä. Oon lukenu sen moneen otteeseen."
Se kiitti mua, kirjan matkaansa nappasi
ja taputti mun päätä.
Mutta siinä vaiheessa en tienny, mikä mua odottaisi
— tai itse asiassa meitä.
Viikosta toiseen mä nojasin bussin ikkunaan ja luin.
Tiesin, että olin monen silmätikkuna.
Kaikki mietti, et mikä mua vaivaa, kun luen kaikkialla.
Mut se on mun keino lähtee todellisuutta pakoon.
Mennä sinne, missä on asiat kohdallaan,
sinne, missä voin olla mikä mä haluun.
Bussissa mun ympärillä kävi kauhee kuhina,
mut mulla oli rauhallista kirjan äärellä.
Joku pyrki mun viereen istumaan.
Tutut silmät kohtasin, kun mä ylös katsoin.
Tähdet loistivat ja kuu satuja kertoi,
nukkumaanmeno myöhästyä tahtoi.
Olo oli väsynyt,
mutten malttanut laskea kirjaa käsistä.
Kukuin taskulampun valossa
muiden nauttiessa sikeistä.
Tuntui ihan kuin oisin elänyt
sisällä kirjan maailmassa.
Kun multa kysyttiin kuluneesta kesästä,
kerroin mun pienestä romanssista.
Sanoin löytäneeni tyypin kivan,
viettäneeni sen kaa lyhyen ajan.
Mun mielessä se koko kesän pysy.
Mä kerroin: “Henri se oli nimeltään.”
Siitä oli kaikki hämillään,
mut ne ei ymmärtäny.
Äikässä sai esitellä kirjan.
Mä valitsin Auringonkukkapojan.
Ja taas mulle naurettiin.
Ne tajus mun kesäromanssin kohdistuneen kirjan Henriin.
Siitä lähtien mua outona pidettiin.
Tai kyl musta niin aateltiin sitä hetkee ennenkin.
Mut nyt varsinkin.
Tänä päivänä istun puussa mun oman Henrin kanssa
— me tavattiin uudestaan kirjaston lukupiirissä.
Mä aina luen sille kirjaa, kun se maalaa.
Se pitää mua kauniina,
mut mä aattelen itteni friikkinä
Se ei usko mua ikinä,
loppupeleissä en tiedä uskonko itsekään enää.