Nuoret: Maria Kekkonen - Kirjastokokemus
1. sija nuorten sarjassa
“Mulla on niin hirvee kusihätä, etten oikeesti voi enää pidättää!” parahdan ja hypin
hermostuneesti. Kävelemme Kaivokatua pitkin. Ruska katsoo minua
välinpitämättömästi. “Ei olisi kannattanut juoda liikkatunnin jälkeen niin paljon”, hän
sanoo ja niistää sisään, pakkasesta johtuen. Käännyn katsomaan häntä. “Etkö sä
muka ole kuullu et “stay hydrated”? Se on trendi. Jotkut ihmiset on tehny
vedenjuonnista uskonnon.” Selitän kaikista niistä ig-päivityksistä, joissa julistetaan 2
litran minimimäärästä. Ruska huokaisee, sitten hän osoittaa kohti Helsingin ruminta
infrastruktuuria: Oodia.
Katson inhoten postmodernia hökkeliä. Puuelementti ei ole muuttunut mihinkään
sitten viime näkemän. Mihin se nyt oltaisiinkaan muutettu, kun ilmeisesti
Helsinkiläiset rakastavat sitä. Kuivat puut. Ainoa mikä täydentää sen
luonnonläheisyyttä on nurmikko aukioilla. Nyt sekin tosin on lumen alla. Rakennus ei
olisi täysin epäonnistunut, jos siitä tehdyt materiaalit eivät antaisi siitä niin halpaa
kuvaa. Voi, miksi ei vain voitu rakentaa sisäilmaongelmista vapaita jugend-taloja?
“Kirjasto on uusi olennainen osa Helsingin urbaania ympäristöä ja Töölönlahden
merkkirakennusten joukkoa” luki kirjaston verkkosivuilla. Olin mennyt ottamaan
selvää heidän selittämäänsä oikeutustaan tälle kulttuuriraiskaukselle. “Olennainen
osa”? Pah! No en voi kuitenkaan muuta kuin mennä sisälle. Keskustan ainoat
ihmisystävälliset käymälät sijaitsevat tasan tässä korttelissa.
Talsimme oville. Lämmin ilmavirta puskee tuulikaapissa kasvoille. Menemme
koronaystävällisesti sisään apposen auki avatusta sivuovesta, pyöröovien vierestä.
Ruska viittoo minut lähimmän käsidesipisteen luokse ja hieroimme Avalonia
kämmeniimme. Olen jo hieman hätätilassa, sillä tiedän, että joutuisin vielä
kuoriutumaan vessassa talvivaatteistani, mikä veisi kriittisesti aikaa. Ruskan vielä
asetellessaan uutta maskia pingon rullaportaita pitkin ylös. Saavun määränpäähäni,
toimin tehokkaasti ja hoidan tarpeeni. Tyytyväisenä kuivaan kädet paperiin ja
kävelen ulkopuolella odottavan Ruskan luo. “No eiköhän mennä-” olen sanomassa,
mutta Ruska keskeyttää minut: “Mun pitää lainata yks kirja.” “Hää? Eiks meidän
pitäny mennä syömään heseen?” kysyn. “No eihän siinä mene kuin hetki”, Ruska
sanoo ja myönnyn. Olen aika ärsyttävä, joten kai välillä voin antaa vähän siimaa.
Onhan hän sentään paras ystäväni.
Hilaamme itsemme ylimpään kerrokseen ja kysyn, että mistä etsitään. Ruska
vastaa ettei tiedä ja juuri tätä pelkäsinkin. Kumpikaan meistä ei todellakaan ole
menossa juttelemaan henkilökunnalle; he ovat aina yhtä töykeitä meitä lävistettyjä
hippejä kohtaan. Ikään kuin he eivät tietäisi, että juuri me kalliolaiset suurkulutamme
kirjallisuutta... no ainakin osa meistä. Narkomaaneja ei lasketa.
Ruska kumartuu “kaunokirjallisuus”- osastolla ja saan söpön idean. Menen toiselle
puolelle hyllyä ja kurkkaan Ruskaa kirjojen yläpuolelta. Hän nousee nähdäkseen
minut, mutta menen kyykkyyn. Hän kumartuu uudestaan ja ottaa keskitasolta kirjan,
nousen ja otan suoraan häntä vastapäätä myös jonkin teoksen. Katseemme
kohtaavat ja irvistän. Ruska hymyilee minulle. Hänen iiriksissään olevat pistaasilaikut
kimaltelevat kuin lasilinnut konsanaan. Veri kiertää poskilleni ja naurahdan käheästi.
Jatkamme samaa pelleilyä, kunnes Ruska löytää tarvitsemansa. Se on Virginia
Woolfin Orlando, vuodelta 1928. “Toiko se on?” kysyn ja jatkan: “Kamala tiiliskivi.”
Ruska nyökkää. “Se on kertomus miehestä, josta tulee kesken tarinan nainen. Se on
uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Woolf käyttää kerronnassaan vahvasti
symboliikkaa, mikä vaikeuttaa ensilukijan käsitystä oikeasta sanomasta. Se on
puhtaasti romanttinen, mutta siinä on vivahteita myös essee tyylisestä tekstistä...”
Ruska jatkaa kerrontaansa ja minä kuuntelen häntä nojaten poskellani kämmentä
vasten. Ruskan pisin lause tänään liittyy kirjan analysoimiseen, eikä se tosin ole
mikään uusi juttu. Koulussa Ruskan ollessa jossain, monet kysyvät minulta, että
miksi kaltaiseni sosiaalinen täsmäpommi seurustelee Ruskan kaltaisen hiirulaisen
kanssa. En jaksa ymmärtää heidän kysymyksiään. Ihmisen käymästä
kommunikaatiosta 90% tapahtuu elekielellä. Ei siihen sanoja tarvita.
Nousen kyykystä ja katselen ympärilleni. Näen vanhan miehen mikrofonin kanssa,
kirja kädessä. Hän paasaa jotain jostain sodanaikaisista ammattiliitoista ja
inkeriläisistä. Muistaakseni olin itse yksi neljäsosa tuon tragedian kohdanneet
kansan geeniperintöä. “Mennäänkö kuuntelemaan tota surkeelta näyttävää
kirjailijaa?” Kysyn ja osoitan Oodin itäsiipeen. Siellä on jonkinlainen lava pystytetty
kirjaesittelyä varten. “Luulin, et halusit mennä heseen?” Ruska kysyy. “Nojoo ei sillä
nyt niin kiire oo”, vastaan. Ruska ilahtuu suuresti. Hänen pyhäkkönsä on tämä
kirjasto tai oikeastaan mikä tahansa kirjasto. Hän tuskin olisi missään muualla
mielummin. Hän sanoo rakastavansa kirjaston tunnelmaa. “Siis mitä tunnelmaa?”
utelin kerran. “Yksinäisyyttä”, hän sanoi. Olin rapsuttanut vaivaantuneena päätäni.
Hän on aina ollut tuollainen. Jotenkin mysteerinen, katsoo kaukaisuuteen, vaikka
tuijottaa seinää. Havahdun ajatuksistani, kun joku taapero pyyhältää ohitseni.
Lapsella on Tatu ja Patu kädessään, juoksee hurjistuneena äitiään karkuun.
Kävelemme lavaa kohti ja katselen älylaitteilla surffaafia ihmisiä Jokaisella
kuulokkeet korvillaan. Istuudumme yleisölle tarkoitetuille penkeille. Kadun jo nyt
päätöstäni ehdottaa tätä paikkaa Hesburgerin sijasta. Me olemme kahden tädin
lisäksi ainoat kuuntelijat. Mies mikrofonilla vakuuttaa, että hänen kirjansa on
mestariteos, vaikka Otava ei sitä kustannettavaksi hyväksynytkään. “Kirotut Sofi
Oksaset ja Kari Hotakaiset vievät meiltä nousevilta tähdiltä kaikki mahdollisuudet...”
Aistin papasta katkeruuden auran, vaikka en astraalipaskaan uskokaan. Ruska
kehrää vieressäni innostuksesta. En voi uskoa, että hän jaksaa kuunnella papan
horinoita ampumahiihdosta. Olen sen verran säntillinen, etten kuitenkaan puhelinta
viitsi ottaa esiin. Mietin mitä teen. Papan takana on TV. Yritän tappaa aikaa
keskittymällä sieltä pyörivään lastenohjelmaan ja joudun nojaamaan eteenpäin, sillä
olin unohtanut lasit kotiin. “Olisiko neidillä tähän väliin jotain kysyttävää?” pappa
kysyy katsoen suoraan minuun lämpimästi hymyillen. Tunnen miten silmäni
pullistuvat ja kasvoni lihakset jännittyvät siihen pisteeseen, että näytän enää etäisesti
lukiota käyneeltä ihmiseltä. Kyseessä on siis sama ilme, mitä amiksen juuri ja juuri
läpäisseet putkimiehet näyttävät, kun heiltä kysyy naisten oikeuksista. Pappa jatkaa:
“Katsoit niin intensiivisesti minuun, että luulin, että sulla olisi jotain kysyttävää.” Ei
hitto, mähän katoin vaan telkkaria sen takana. Ruska katsoo minua jo epäluuloisesti.
En halua nolata itseäni tämän enempää, joten kai se on pakko: “Aa! Siis kysymys!
Juu, totta kai mulla on kysymys! Mä vaan vähän säikähdin, kun en ollu vielä ehtiny
muotoilla sitä mielessäni valmiiks. Niin... että mietin tässä vaan, että miten te oikein
kiinnostuitte siitä kiväärin huollosta niin paljon...” Papan ilme valaistuu heti ja hän
kiittää loistavasta kysymyksestä. Viiden minuutin päästä katson kuolleena kelloa.
Esityksen piti loppua jo kymmenen minuuttia sitten, mutta minä tolvana pistin minut
ja Ruskan kuuntelemaan saarnaa neuvostoaikaisesta aseteknologiasta. Jopa niiden
kahden muun tädin kärsivällisyys loppui ja he lähtivät pappaa kiittäen vaivihkaa pois
paikalta. Vartin päästä pappa on vihdoin valmis ja hän kysyy halusimmeko tutustua
hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Yllätyksekseni jopa Ruska kieltäytyy kohteliaasti
ja pakenemme paikalta mahdollisimman nopeasti. Menemme kirjaston toiseen
kerrokseen ja purskahdamme nauruun. Pyyhimme kyyneleitä, kun juttelemme siitä,
miten sympaattisesti pappa oli vaihe vaiheelta demonstroinut meille miten
pumpulitikulla puhdistettiin piippu.
Olen niin väsynyt, että rojahdan Ruskan päälle ja hän silittää mustia hiuksiani.
Kysyn, että onko vettä ja hän antaa minulle vesipullonsa ja imen sitä kuin
vastasyntynyt rintaa. “Mennäänkö nytten syömään?” Ruska kysyy. Minä lepuutan
päätäni hänen reisillään silmät kiinni enkä näytä siltä, että lähtisin yhtään minnekään.
Ruska käärii maskinsa alas, nojaa alaspäin ja suutelee minua ja avaan silmäni.
“Herätys ruusunen.” Punastun ja työnnän Ruskan kauemmas. Minä olen luonteeltani
se, joka ei kestä mitään tällaista missään olosuhteissa. Ruskan ilmeestä päätellen
hän nauttii reaktiostani ja nojaa niin, että nenänpäämme koskettavat toisiaan.
Katsomme toisiamme silmästä silmään ja hänen otsatukkansa kutittaa hiusrajaani.
Hän näyttää onnelliselta. Minä kärsin. “Grääh!” Vapaudun noista Medusan silmistä ja
nousen istumaan. “Säpä olet dominoiva tänään” sanon ja mukamas putsaan
vaatteitani pölystä. Ruskan huomio on kuitenkin kiinnittynyt jo toisaalle. “Ai niin joo...
Eiks sun pitäny tulostaa Lotalle se kässäri tänään. Tuol on tulostin”, Ruska sanoo ja
osoittaa lasiseinien suuntaan. Aivan. Senhän olin totaalisesti unohtanut. “Nojoo,
voishan sen.” Menemme laitteiden luo ja olemme hieman eksyksissä. Miten tätä
käytettiinkään? Ja tästä pitää ilmeisesti maksaa 0,40 € / sivu. Siristän silmiäni. En
ollut ehkä valmis maksamaan Lotan käsikirjoituksesta yli viittää euroa, se rotta on
muutenkin minulle velkaa viinat, mutta toisaalta kyseessä on hänen lukiodiplominsa.
Sitten jotain yliluonnollista tapahtuu: “Hei anteeksi, tarviitteko apua?” Käännymme.
Kysymyksen esittää 190 senttimetrinen mies, mustilla silmillä, sivusiilillä ja
majesteettisilla kasvoilla. Olemme Ruskan kanssa niin ällikällä lyötyjä, että
menemme sanattomiksi. Skannaan miehen salamannopeasti päästä varpaisiin ja
näen henkilökuntakortin riippumassa hänen kaulastaan. Siinä lukee Elias Flores ja
kuva hänestä. “E-ei me mitään tässä vaan mietittiin, että pitäiskö meidän sittenkin
tulostaa kotona tai koulussa...” Elias Florens näyttää leppoisalta ja hymyilee meille
typerän hyvännäköisesti. “No jos tulee jotain kysyttävää, niin tulkaa vaan vetämään
hihasta” hän ilmoittaa ja seilaa tyylipuhtaasti tiehensä. Katsomme Ruskan kanssa
hänen peräänsä, sitten toisiamme. “...Se taisi olla...” Ruska sanoo ja pitää tauon,
kun ei ilmeisesti löydä oikeaa sanaa. Päätän auttaa häntä. “Kreikkalainen jumala”,
korahdan.
Lähdemme kirjastosta energisinä, vaahdoten Elias Floresista ja tämän täydellisestä
täydellisyydestä. “Sillä oli henkilökuntakortti! Henkilökuntakortti!” toistan, kun en
muutakaan osaa. Olemme Ruskan kanssa kokeneet käännytyksen: kaikki
henkilökunta kirjastossa ei ollutkaan pohjasakkaa. “Näitkö sä sen upean ihon? Se oli
alabasteria, tosin kastilialaisella kromaattisuudella” Ruska sanoo ja nyökkäilen,
vaikken ymmärtänyt sanaakaan. En voi karistaa tätä uutta tunnetta sisältäni. Se
velloo, aaltoilee ja tyrskyää rantaan ilman minun lupaani, hioo kivet muotoisikseen.
Olemme kävelleet Töölönlahdenkatua Helsingin kello kahdeksan iltaan. Käännyn
kannoillani ja katselen oransseina hehkuvia puulautoja. Levitän käteni suoraan ylös.
“Vai että yksinäisyys!” Huuhdahdan ja käännyn takaisin Ruskan puoleen. Hän
näyttää hämmentyneeltä. Minä olen tenhoutunut. Taidan ymmärtää, mitä Ruska
meinasi yksinäisyydellä. Kirjasto on paikka, jonne hän pystyy menemään pakoon
omaa elämäänsä. Pakoon muiden iloisia somepostauksia, kuvia ja videoita, joissa
he juhlivat drinkit kädessään. Ruska pakenee kaikkea sitä. Tuttu on tunne meille,
jotka puhelimien näytön takaa katsomme pimeässä huoneessa muiden ilakointia.
Paska, tyhjä tunne. Ruska pakenee sitä tunnetta kirjastoihin katsomaan hyllyjen
takaa muiden ihmisten jutustelua, työskentelyä ja seurustelua. Heidän nauruaan ja
täyteläistä elämäänsä. Laiha lohtu, mutta inhimillinen. Kuin kultakala pienessä
lasimaljassaan. Miksi huomaan sen vasta nyt?
Joillekin kirjasto on vain paikka, missä on siistit vessat ja lämmitys, joillekin se on
laastari, turvasatama.
Katson Ruskan selkää ja hänen tummanruskeita hiuksiaan. Se on hyvä selkä,
rakkautta ansaitseva selkä. Haluan rikkoa koko turhan maljan. Juoksen Ruskan luo
ja hypähdän hänen kaulaansa kiinni. Nauran hersyvästi ja Ruska kysyy miksi itken.
Sanon, etten itke, vaan rakastan häntä, ja Ruska purskahtaa nauruun. Lasiin tulee
särö.