Nuoret: Maria Kekkonen - Kirjastokokemus

1. sija nuorten sarjassa

“Mulla on niin hirvee kusihätä, etten oikeesti voi enää pidättää!” parahdan ja hypin

hermostuneesti. Kävelemme Kaivokatua pitkin. Ruska katsoo minua

välinpitämättömästi. “Ei olisi kannattanut juoda liikkatunnin jälkeen niin paljon”, hän

sanoo ja niistää sisään, pakkasesta johtuen. Käännyn katsomaan häntä. “Etkö sä

muka ole kuullu et “stay hydrated”? Se on trendi. Jotkut ihmiset on tehny

vedenjuonnista uskonnon.” Selitän kaikista niistä ig-päivityksistä, joissa julistetaan 2

litran minimimäärästä. Ruska huokaisee, sitten hän osoittaa kohti Helsingin ruminta

infrastruktuuria: Oodia.

Katson inhoten postmodernia hökkeliä. Puuelementti ei ole muuttunut mihinkään

sitten viime näkemän. Mihin se nyt oltaisiinkaan muutettu, kun ilmeisesti

Helsinkiläiset rakastavat sitä. Kuivat puut. Ainoa mikä täydentää sen

luonnonläheisyyttä on nurmikko aukioilla. Nyt sekin tosin on lumen alla. Rakennus ei

olisi täysin epäonnistunut, jos siitä tehdyt materiaalit eivät antaisi siitä niin halpaa

kuvaa. Voi, miksi ei vain voitu rakentaa sisäilmaongelmista vapaita jugend-taloja?

“Kirjasto on uusi olennainen osa Helsingin urbaania ympäristöä ja Töölönlahden

merkkirakennusten joukkoa” luki kirjaston verkkosivuilla. Olin mennyt ottamaan

selvää heidän selittämäänsä oikeutustaan tälle kulttuuriraiskaukselle. “Olennainen

osa”? Pah! No en voi kuitenkaan muuta kuin mennä sisälle. Keskustan ainoat

ihmisystävälliset käymälät sijaitsevat tasan tässä korttelissa.

Talsimme oville. Lämmin ilmavirta puskee tuulikaapissa kasvoille. Menemme

koronaystävällisesti sisään apposen auki avatusta sivuovesta, pyöröovien vierestä.

Ruska viittoo minut lähimmän käsidesipisteen luokse ja hieroimme Avalonia

kämmeniimme. Olen jo hieman hätätilassa, sillä tiedän, että joutuisin vielä

kuoriutumaan vessassa talvivaatteistani, mikä veisi kriittisesti aikaa. Ruskan vielä

asetellessaan uutta maskia pingon rullaportaita pitkin ylös. Saavun määränpäähäni,

toimin tehokkaasti ja hoidan tarpeeni. Tyytyväisenä kuivaan kädet paperiin ja

kävelen ulkopuolella odottavan Ruskan luo. “No eiköhän mennä-” olen sanomassa,

mutta Ruska keskeyttää minut: “Mun pitää lainata yks kirja.” “Hää? Eiks meidän

pitäny mennä syömään heseen?” kysyn. “No eihän siinä mene kuin hetki”, Ruska

sanoo ja myönnyn. Olen aika ärsyttävä, joten kai välillä voin antaa vähän siimaa.

Onhan hän sentään paras ystäväni.

Hilaamme itsemme ylimpään kerrokseen ja kysyn, että mistä etsitään. Ruska

vastaa ettei tiedä ja juuri tätä pelkäsinkin. Kumpikaan meistä ei todellakaan ole

menossa juttelemaan henkilökunnalle; he ovat aina yhtä töykeitä meitä lävistettyjä

hippejä kohtaan. Ikään kuin he eivät tietäisi, että juuri me kalliolaiset suurkulutamme

kirjallisuutta... no ainakin osa meistä. Narkomaaneja ei lasketa.

Ruska kumartuu “kaunokirjallisuus”- osastolla ja saan söpön idean. Menen toiselle

puolelle hyllyä ja kurkkaan Ruskaa kirjojen yläpuolelta. Hän nousee nähdäkseen

minut, mutta menen kyykkyyn. Hän kumartuu uudestaan ja ottaa keskitasolta kirjan,

nousen ja otan suoraan häntä vastapäätä myös jonkin teoksen. Katseemme

kohtaavat ja irvistän. Ruska hymyilee minulle. Hänen iiriksissään olevat pistaasilaikut

kimaltelevat kuin lasilinnut konsanaan. Veri kiertää poskilleni ja naurahdan käheästi.

Jatkamme samaa pelleilyä, kunnes Ruska löytää tarvitsemansa. Se on Virginia

Woolfin Orlando, vuodelta 1928. “Toiko se on?” kysyn ja jatkan: “Kamala tiiliskivi.”

Ruska nyökkää. “Se on kertomus miehestä, josta tulee kesken tarinan nainen. Se on

uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Woolf käyttää kerronnassaan vahvasti

symboliikkaa, mikä vaikeuttaa ensilukijan käsitystä oikeasta sanomasta. Se on

puhtaasti romanttinen, mutta siinä on vivahteita myös essee tyylisestä tekstistä...”

Ruska jatkaa kerrontaansa ja minä kuuntelen häntä nojaten poskellani kämmentä

vasten. Ruskan pisin lause tänään liittyy kirjan analysoimiseen, eikä se tosin ole

mikään uusi juttu. Koulussa Ruskan ollessa jossain, monet kysyvät minulta, että

miksi kaltaiseni sosiaalinen täsmäpommi seurustelee Ruskan kaltaisen hiirulaisen

kanssa. En jaksa ymmärtää heidän kysymyksiään. Ihmisen käymästä

kommunikaatiosta 90% tapahtuu elekielellä. Ei siihen sanoja tarvita.

Nousen kyykystä ja katselen ympärilleni. Näen vanhan miehen mikrofonin kanssa,

kirja kädessä. Hän paasaa jotain jostain sodanaikaisista ammattiliitoista ja

inkeriläisistä. Muistaakseni olin itse yksi neljäsosa tuon tragedian kohdanneet

kansan geeniperintöä. “Mennäänkö kuuntelemaan tota surkeelta näyttävää

kirjailijaa?” Kysyn ja osoitan Oodin itäsiipeen. Siellä on jonkinlainen lava pystytetty

kirjaesittelyä varten. “Luulin, et halusit mennä heseen?” Ruska kysyy. “Nojoo ei sillä

nyt niin kiire oo”, vastaan. Ruska ilahtuu suuresti. Hänen pyhäkkönsä on tämä

kirjasto tai oikeastaan mikä tahansa kirjasto. Hän tuskin olisi missään muualla

mielummin. Hän sanoo rakastavansa kirjaston tunnelmaa. “Siis mitä tunnelmaa?”

utelin kerran. “Yksinäisyyttä”, hän sanoi. Olin rapsuttanut vaivaantuneena päätäni.

Hän on aina ollut tuollainen. Jotenkin mysteerinen, katsoo kaukaisuuteen, vaikka

tuijottaa seinää. Havahdun ajatuksistani, kun joku taapero pyyhältää ohitseni.

Lapsella on Tatu ja Patu kädessään, juoksee hurjistuneena äitiään karkuun.

Kävelemme lavaa kohti ja katselen älylaitteilla surffaafia ihmisiä Jokaisella

kuulokkeet korvillaan. Istuudumme yleisölle tarkoitetuille penkeille. Kadun jo nyt

päätöstäni ehdottaa tätä paikkaa Hesburgerin sijasta. Me olemme kahden tädin

lisäksi ainoat kuuntelijat. Mies mikrofonilla vakuuttaa, että hänen kirjansa on

mestariteos, vaikka Otava ei sitä kustannettavaksi hyväksynytkään. “Kirotut Sofi

Oksaset ja Kari Hotakaiset vievät meiltä nousevilta tähdiltä kaikki mahdollisuudet...”

Aistin papasta katkeruuden auran, vaikka en astraalipaskaan uskokaan. Ruska

kehrää vieressäni innostuksesta. En voi uskoa, että hän jaksaa kuunnella papan

horinoita ampumahiihdosta. Olen sen verran säntillinen, etten kuitenkaan puhelinta

viitsi ottaa esiin. Mietin mitä teen. Papan takana on TV. Yritän tappaa aikaa

keskittymällä sieltä pyörivään lastenohjelmaan ja joudun nojaamaan eteenpäin, sillä

olin unohtanut lasit kotiin. “Olisiko neidillä tähän väliin jotain kysyttävää?” pappa

kysyy katsoen suoraan minuun lämpimästi hymyillen. Tunnen miten silmäni

pullistuvat ja kasvoni lihakset jännittyvät siihen pisteeseen, että näytän enää etäisesti

lukiota käyneeltä ihmiseltä. Kyseessä on siis sama ilme, mitä amiksen juuri ja juuri

läpäisseet putkimiehet näyttävät, kun heiltä kysyy naisten oikeuksista. Pappa jatkaa:

“Katsoit niin intensiivisesti minuun, että luulin, että sulla olisi jotain kysyttävää.” Ei

hitto, mähän katoin vaan telkkaria sen takana. Ruska katsoo minua jo epäluuloisesti.

En halua nolata itseäni tämän enempää, joten kai se on pakko: “Aa! Siis kysymys!

Juu, totta kai mulla on kysymys! Mä vaan vähän säikähdin, kun en ollu vielä ehtiny

muotoilla sitä mielessäni valmiiks. Niin... että mietin tässä vaan, että miten te oikein

kiinnostuitte siitä kiväärin huollosta niin paljon...” Papan ilme valaistuu heti ja hän

kiittää loistavasta kysymyksestä. Viiden minuutin päästä katson kuolleena kelloa.

Esityksen piti loppua jo kymmenen minuuttia sitten, mutta minä tolvana pistin minut

ja Ruskan kuuntelemaan saarnaa neuvostoaikaisesta aseteknologiasta. Jopa niiden

kahden muun tädin kärsivällisyys loppui ja he lähtivät pappaa kiittäen vaivihkaa pois

paikalta. Vartin päästä pappa on vihdoin valmis ja hän kysyy halusimmeko tutustua

hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Yllätyksekseni jopa Ruska kieltäytyy kohteliaasti

ja pakenemme paikalta mahdollisimman nopeasti. Menemme kirjaston toiseen

kerrokseen ja purskahdamme nauruun. Pyyhimme kyyneleitä, kun juttelemme siitä,

miten sympaattisesti pappa oli vaihe vaiheelta demonstroinut meille miten

pumpulitikulla puhdistettiin piippu.

Olen niin väsynyt, että rojahdan Ruskan päälle ja hän silittää mustia hiuksiani.

Kysyn, että onko vettä ja hän antaa minulle vesipullonsa ja imen sitä kuin

vastasyntynyt rintaa. “Mennäänkö nytten syömään?” Ruska kysyy. Minä lepuutan

päätäni hänen reisillään silmät kiinni enkä näytä siltä, että lähtisin yhtään minnekään.

Ruska käärii maskinsa alas, nojaa alaspäin ja suutelee minua ja avaan silmäni.

“Herätys ruusunen.” Punastun ja työnnän Ruskan kauemmas. Minä olen luonteeltani

se, joka ei kestä mitään tällaista missään olosuhteissa. Ruskan ilmeestä päätellen

hän nauttii reaktiostani ja nojaa niin, että nenänpäämme koskettavat toisiaan.

Katsomme toisiamme silmästä silmään ja hänen otsatukkansa kutittaa hiusrajaani.

Hän näyttää onnelliselta. Minä kärsin. “Grääh!” Vapaudun noista Medusan silmistä ja

nousen istumaan. “Säpä olet dominoiva tänään” sanon ja mukamas putsaan

vaatteitani pölystä. Ruskan huomio on kuitenkin kiinnittynyt jo toisaalle. “Ai niin joo...

Eiks sun pitäny tulostaa Lotalle se kässäri tänään. Tuol on tulostin”, Ruska sanoo ja

osoittaa lasiseinien suuntaan. Aivan. Senhän olin totaalisesti unohtanut. “Nojoo,

voishan sen.” Menemme laitteiden luo ja olemme hieman eksyksissä. Miten tätä

käytettiinkään? Ja tästä pitää ilmeisesti maksaa 0,40 € / sivu. Siristän silmiäni. En

ollut ehkä valmis maksamaan Lotan käsikirjoituksesta yli viittää euroa, se rotta on

muutenkin minulle velkaa viinat, mutta toisaalta kyseessä on hänen lukiodiplominsa.

Sitten jotain yliluonnollista tapahtuu: “Hei anteeksi, tarviitteko apua?” Käännymme.

Kysymyksen esittää 190 senttimetrinen mies, mustilla silmillä, sivusiilillä ja

majesteettisilla kasvoilla. Olemme Ruskan kanssa niin ällikällä lyötyjä, että

menemme sanattomiksi. Skannaan miehen salamannopeasti päästä varpaisiin ja

näen henkilökuntakortin riippumassa hänen kaulastaan. Siinä lukee Elias Flores ja

kuva hänestä. “E-ei me mitään tässä vaan mietittiin, että pitäiskö meidän sittenkin

tulostaa kotona tai koulussa...” Elias Florens näyttää leppoisalta ja hymyilee meille

typerän hyvännäköisesti. “No jos tulee jotain kysyttävää, niin tulkaa vaan vetämään

hihasta” hän ilmoittaa ja seilaa tyylipuhtaasti tiehensä. Katsomme Ruskan kanssa

hänen peräänsä, sitten toisiamme. “...Se taisi olla...” Ruska sanoo ja pitää tauon,

kun ei ilmeisesti löydä oikeaa sanaa. Päätän auttaa häntä. “Kreikkalainen jumala”,

korahdan.

Lähdemme kirjastosta energisinä, vaahdoten Elias Floresista ja tämän täydellisestä

täydellisyydestä. “Sillä oli henkilökuntakortti! Henkilökuntakortti!” toistan, kun en

muutakaan osaa. Olemme Ruskan kanssa kokeneet käännytyksen: kaikki

henkilökunta kirjastossa ei ollutkaan pohjasakkaa. “Näitkö sä sen upean ihon? Se oli

alabasteria, tosin kastilialaisella kromaattisuudella” Ruska sanoo ja nyökkäilen,

vaikken ymmärtänyt sanaakaan. En voi karistaa tätä uutta tunnetta sisältäni. Se

velloo, aaltoilee ja tyrskyää rantaan ilman minun lupaani, hioo kivet muotoisikseen.

Olemme kävelleet Töölönlahdenkatua Helsingin kello kahdeksan iltaan. Käännyn

kannoillani ja katselen oransseina hehkuvia puulautoja. Levitän käteni suoraan ylös.

“Vai että yksinäisyys!” Huuhdahdan ja käännyn takaisin Ruskan puoleen. Hän

näyttää hämmentyneeltä. Minä olen tenhoutunut. Taidan ymmärtää, mitä Ruska

meinasi yksinäisyydellä. Kirjasto on paikka, jonne hän pystyy menemään pakoon

omaa elämäänsä. Pakoon muiden iloisia somepostauksia, kuvia ja videoita, joissa

he juhlivat drinkit kädessään. Ruska pakenee kaikkea sitä. Tuttu on tunne meille,

jotka puhelimien näytön takaa katsomme pimeässä huoneessa muiden ilakointia.

Paska, tyhjä tunne. Ruska pakenee sitä tunnetta kirjastoihin katsomaan hyllyjen

takaa muiden ihmisten jutustelua, työskentelyä ja seurustelua. Heidän nauruaan ja

täyteläistä elämäänsä. Laiha lohtu, mutta inhimillinen. Kuin kultakala pienessä

lasimaljassaan. Miksi huomaan sen vasta nyt?

Joillekin kirjasto on vain paikka, missä on siistit vessat ja lämmitys, joillekin se on

laastari, turvasatama.

Katson Ruskan selkää ja hänen tummanruskeita hiuksiaan. Se on hyvä selkä,

rakkautta ansaitseva selkä. Haluan rikkoa koko turhan maljan. Juoksen Ruskan luo

ja hypähdän hänen kaulaansa kiinni. Nauran hersyvästi ja Ruska kysyy miksi itken.

Sanon, etten itke, vaan rakastan häntä, ja Ruska purskahtaa nauruun. Lasiin tulee

särö.