Nuoret: Milja Niemi - Milja, Todellinen minä
2. sija nuorten sarjassa
Hiljaisuus täytti talon. Istuin kirjahyllyjen välissä uppoutuneena taas uuteen kirjaan. Olin istunut tässä samaisessa paikassa niin monesti lapsuuteni aikana. Olin kuunnellut kirjoja, keskustellut niiden kanssa ja ymmärtänyt niitä. Ne olivat olleet minun ystäviäni silloinkin, kun muut eivät. Niille ei ole koskaan ollut tarvinnut selittää, miksi istun yksin kirjastossa enkä ollut kavereideni kanssa leikkimässä muiden lasten tavoin. Kirjat ovat olleet minulle pakopaikka, jossa kukaan ei ollut arvostellut tai sanonut mitä minun pitäisi olla. Lapsesta asti tiesin, että kirjat tulisivat aina hyväksymään minut omana itsenäni, eivätkä ne koskaan tulisi pettämään minua.
Siksi taas kerran olin juossut näiden pölyisten, mutta rakkaiden hyllyjen väliin pakoon pelottavaa maailmaa, jossa minun olisi tullut kohdata itseni ja muut ihmiset. Nostin katseeni kirjasta, jonka maailmaan olin tällä kertaa uppoutunut. Tiesin, etten voinut jatkaa enää elämäni elämistä kirjojen kautta. Painoin kirjan päättäväisesti kiinni, mutta jäin istumaan lattialle. Kirjat loivat turvaa ympärilleni, enkä halunnut joutua jättämään niitä. Hetken harkinnan jälkeen nousin kuitenkin ylös ja kävelin pää pystyssä hyllyrivin päähän. Vilkaisin taakseni hakien rohkeutta kirjoista, jotka vain tuijottivat minua mykkinä kukin omalla paikallaan.
Lähdin kirjastosta ja juoksin kotiin. Yritin olla herättämättä huomiota, mutta silti äitini vaati minua jäämään vielä päivälliselle. Se kesti aivan liian kauan. Minusta tuntui, että kellon viisarit matelivat hitaammin kuin koskaan. Lopulta minut päästettiin lähtemään, joskin nuhtelujen saattelemana. Sentään he eivät enää yrittäneet saada minua nurkkaan seisomaan, kuten muutama vuosi sitten olisi käynyt. Sen sijaan äiti vain muistutti minua pianokokeesta ja muista tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan elämääni liittyvistä velvollisuuksista.
Kun palasin vihdoin takaisin kirjastolle reppu mukanani, se oli jo suljettu, joten jouduin koputtamaan takaoveen. Hetken päästä vanha kirjastonhoitaja raotti ovea ja kurkisti ulos. Hän tunnisti minut hetken siristeltyään silmiään hämärässä ja avasi oven. Välillämme vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Niinpä mies vain murahti minulle ja nilkutti vaivalloisesti takaisin omiin puuhiinsa. Minä hiivin hiljaa kirjastosaliin ja tottuneesti löysin tutun paikkani, vaikka ainoa valo salissa tuli seinällä riippuvista himmeistä talvivaloista, jotka toivottivat kävijöille valoisaa talven aikaa. Istuudun alas kylmälle betonilattialle ja kaivoin repustani huovan, jonka kiedoin ylleni. Vilkaisin nopeasti ympärilleni vain varmistaakseni, että kukaan ei ollut näkemässä. Sitten otin sakset käteeni. Näin peilikuvani niiden kiiltävästä pinnasta. Kohta se ei enää näyttäisi samalta, ajattelin. Painoin saksien tylpän pään vasten niskaani. Ne tuntuivat viileiltä vasten kuumaa ihoani. Epäröin. Sitten leikkasin hiukseni. Kasa mustia hiuksia valahti lattialle. Minua alkoi naurattaa. Sisälläni kupli ilo, siitä että sain vihdoin olla oma itseni. Mieleeni nousi väkisin ajatus vanhempieni ilmeestä heidän nähdessään tämän, mutta työnsin sen taka-alalle ja jatkoin leikkaamista. Hiussuortuvan toisensa jälkeen putoillessa kirjaston betonilattialle, minä tulin yhä vain itsevarmemmaksi. Kirjat suojelivat minua. Tiesin sen.
Kohta jäljellä oli enää lyhyet siilihiukset. Peilasin itseäni saksien terästä. Ensimmäistä kertaa vuosiin saatoin hymyillä aidosti omalle peilikuvalleni. Hiukseni muistuttivat minua valokuvasta, jonka olin nähnyt lapsena odottaessani parturin aulassa veljeäni. Muistan ihailleeni miehen hiuksia ja tahtoneeni jo silloin leikata samanlaiset. Isäni oli kuitenkin suuttunut minun pyytäessä joululahjaksi parturikäyntiä. Nyt hän saisi nähdä todellisen lapsensa, joka ei tyytyisi vain leikkaamaan hiuksiaan, päätin mielessäni.
Huokaisin syvään. Kohta edessä olisi vaikeampi osuus. Nimittäin ihmisten kohtaaminen. Voi, jos voisin vain jäädä tänne näiden ystävällisten kirjojen luokse, mietin. Juoksutin kättäni kirjojen selkämyksiä pitkin, kun käteni osui outoon kirjaan. Tiesin ettei se kulunut siihen, joten vedin sen ulos hyllystä. Kirja ja kirjailija olivat minulle tuntemattomia. Selasin sitä hieman ja tajusin sen olevan matkaopas. Niin, olisi varmasti helppoa vain aloittaa uusi elämä, jossain vieraassa massa, ajattelin ääneen katsellessani kirjaa. Se olisi kuitenkin pelkurimaista, eikä lopulta hyödyttäisi ketään. Nousin ylös ja vein kirjan lainaustiskin päälle. Sitten hiivin ulos kirjastosta mukanani kaikki todisteet siellä olostani.
En pitänyt kiirettä kävellessäni kotiin. Oli yö ja kaupunki tuntui turvallisemmalta paikalta olla, kuin koti, jonne minun pitäisi mennä. Saavin kuitenkin lopulta pihatielle ja yllätyksekseni talosta kajasti valo. Jäykistyin hetkeksi. Se saattoi tarkoittaa vain, että vanhempani olivat huomanneet poissaoloni. En kuitenkaan voinut jäädä siihenkään odottamaan, joten avasin etuoven hitaasti. Äitini ilmestyi olohuoneen ovelle. Ilme hänen kasvoillaan muuttui helpottuneesta järkyttyneeksi hänen nähdessään hiukseni. Hymyilin hänelle valloittavinta hymyäni ja tervehdin häntä. Kun äitini ei vastannut mitään, ilmestyi huolestunut isänikin ovelle. Nähdessään minun hiukseni hän muuttui raivoisaksi.
- Ulos! hän karjaisi, - Minun kotiini ei toista poikaa tarvita!
Viesti oli niin selvä, että päätin olla jäämättä ottamaan selvää, muuttuisiko hänen mielipiteensä ajan myötä, vaan juoksin suorinta tietä ulos talosta ja takaisin kirjastolle. Kiipesin kirjaston avonaisesta ikkunasta sisälle, sillä en raaskinut herättää ystävällistä kirjastonhoitajaa toistamiseen. Hiivin lainaustiskille ja nappasin aiemmin löytämäni matkaoppaan käteeni. Jälleen kerran kirjat olivat olleet oikeassa, oli parempi vain lähteä pois aloittamaan uusi elämä, ajattelin.